Se kirje oli itseltään minun isältäni. Hän ilmoitti päätöksestä, jonka hän ja hänen vanha ystävänsä kreivi de Pontis olivat tehneet, nimittäin lujentaa vielä entisestään ystävyyden ja sukulaisuuden siteitä, jotka yhdistävät näitä kahta sukua, naittamalla minut varakreivi de Pontis'n kanssa. Minä olin jo aikaisemmin, sen muistatte, puhunut teille tästä naimapuuhasta, ja silloin sanoitte te minulle:
— Suokaa minulle vielä kolmen kuukauden aika; näinä kolmena kuukautena saattaa tapahtua suuria tapauksia, jotka muuttavat monien kohtaloita. Suokaa minulle vielä kolmen kuukauden aika, ja sitten pyydän teidän kättänne vapaaherra de Lautrec'ilta.
Niinpä siis yhdistyi tuskaani, että tiesin teidän olevan niiden joukossa, joita isäni kutsui kapinoitsijoiksi, myöskin pelko nähdä vihan syttyvän teidän sukunne ja isäni suvun välillä, miehen, joka oli niin uskollinen ja vilpitön kuninkaan palvelija, että kardinaali ja kuningas sulivat hänen ihailussaan suorastaan yhteen ja että hän toisti ainakin kerran päivässä samaa, mitä kuningas virkkoi kerran viikossa: "Ken ei rakasta kardinaalia, ei rakasta kuningastakaan."
Elokuun 23 p:nä ilmestyi vangitsemiskäsky, jolla Montmorencyn herttua julistettiin menettäneeksi kaikki arvonimensä ja virka-asemansa, ja hänen omaisuutensa otetuksi takavarikkoon, sekä ilmoitettiin Toulousen hovioikeudelle annetusta määräyksestä nostaa kanne häntä vastaan.
Seuraavana päivänä levisi huhu, että samallainen julistus oli julkaistu teitä vastaan, vaikka kuninkaan poika olittekin, sekä herra de Rieux'ta vastaan.
Ajatelkaa sydänraukkani tunteita, kun tällaiset huhut kuulin!
24 p:nä näin erään kardinaalin salaisen lähettilään matkustavan Saint-Ponsin kautta; hänen kerrottiin olevan menossa ehdottamaan rauhaa Montmorencyn herttualle.
Sain tätini suostutetuksi siihen, että hän antoi tarjota luostarissa lähettiläälle virvokkeita. Lähettiläs myöntyi ja pysähtyi hetkiseksi pakinoimaan. Minä näin hänet, tiedustelin häneltä asioita. Se, mitä kerrottiin, oli totta. Minä sain nyt rahdun toivoa.
Se toivo kasvoi vielä, kun kuulin, että Narbonnen arkkipiispa, Montmorencyn herttuan yksityinen ystävä, oli matkustanut Carcassonnen kautta samassa tarkoituksessa: taivuttaakseen marsalkka-herttuaa laskemaan aseensa. Ehdotukset, jotka hän oli saanut tehtäväkseen esittää Languedoc'in maaherralle, olivat, niin väitettiin, sangen kohtuullisia, jopa edullisiakin hänen asemalleen ja kunnialleen.
Pian levisi huhu, että marsalkka-herttua oli hyljännyt kaikki tarjoukset.