Mitä tulee teihin, — sillä ymmärrättehän, että teistä puhuttiin paljon, mikä seikka oli minulle samalla sekä kauhun että lohdutuksen tuottaja, — mitä tulee teihin, sanottiin, että itse kardinaali oli kirjoittanut teille kirjeen, mutta että te olitte vastannut antaneenne jo kauan sitten sananne herttua de Montmorencylle ja että ainoastaan itse Monsieur voi päästää teidät sanastanne.
Mutta oi, tuo pelkuri ja itsekäs raukka ei teitä päästänyt.
Elokuun 29 p:nä saimme kuulla, että herra de Schombergin ja herttua de
Montmorencyn armeijat olivat lähistöllä.
Vanha marsalkka de Schomberg ei kuitenkaan unohtanut, ettei kardinaali Richelieu ollut muuta kuin ministeri, joka voi kukistua, eikä kuningas muuta kuin ihminen, joka saattoi kuolla. Silloin olisi Monsieurista, jota vastaan hän nyt marssi, tullut Ranskan kuningas, koska hän oli kruunun otaksuttu perijä. Marsalkka de Schomberg ryhtyi siis viimeisen kerran neuvotteluihin Monsieurin kanssa ja lähetti herra de Cavoien hieromaan rauhaa.
Me tiedettiin kaikki tämä. Sieluni turvautui jok'ainoaan toivoon, joka kohotti sitä taivaan puoleen. Minä odotin ahdistuksessa tätä Montmorencyn herttuan viimeistä vastausta.
Joko epätoivoissaan tai pöyhkeydessään vastasi tuo onneton, urheuteensa luottaen, kuten tiedätte:
"Tapelkaamme ensin; taistelun jälkeen hierotaan rauhaa."
Silloin katosi sovittelun viimeinen toivo, ja koska Montmorencyn herttuan voitto oli meidän ainoa pelastuksemme, unhotin minä tyttären-velvollisuuteni, unhotin alamaisvelvollisuuteni, ja rukoilin sotalaumain Jumalaa, vaipuen maahan hänen alttariensa ääreen, luomaan laupiaan katseensa Vellanon voittajan ja Ivryn sankarin pojan puoleen.
Siitä hetkestä alkaen en odottanut enää kuin yhtä ainoaa uutista: sanomia taistelusta.
Ah! Syyskuun 1 päivänä, kello viisi illalla, se uutinen tuli, kauhistavana, kohtalokkaana, lohduttomana.