Nyt lähden, kello on kolme jälkeen puolenpäivän; minä toivon ehtiväni tänään Rieupreganiin asti.
Heinäkuun 7 p:nä, yöllä.
Minä menin kirkkoon ennenkuin aloin matkani, ottaakseni, niin sanoakseni, Jumalan kanssani. Minä lankesin Hänen alttarinsa ääreen, nojasin otsaani veistoksin kaunistettuun kiveen, juuri paikkaan, jossa veistos kuvasi ristiä, ja rukoilin.
Oi, totta se on, rukouksessa on palsami haavoillemme. Rukous, se on vihreä kumpu, jolle ihminen istuutuu uuvuttavan vaelluksen jälkeen ja lepää siinä. Rukous, se on lähde, jonka löytää keskellä erämaan hietikoita ja virvoittautuu sen vedellä.
Minä läksin kirkosta täynnä voimaa ja toivoa; minusta tuntui kuin olisi Jumala kiinnittänyt olkapäihini jonkun enkelinsä siivet: rukous minua yhä kohotti maasta ja vei ylös Herran puoleen.
Niinhän, Herra, että tämä on ainoastaan koetus? niinhän, Herra, että sinä et ole minua kironnut? niinhän, Herra, että minä löydän hänet tien päässä, jolla olen nyt kulkenut ensimäisen taipaleeni?
Odota minua, armaani, odota minua, sillä vannon, että kerran minä varmaan saavun luoksesi.
Minä jätin sinut mielestäni hetkeksi nojaten erään ikkunan rintanojaan, josta näkee tuonne Boussenac'in kylään.
Se kylä on matkani varrella ja minä kuljen huomenna sen ohitse, ellei kyyhkysemme vaan vie minua toisaalle. Jokin surullisesti ulvova koira, joka oli varmaankin eksynyt pienessä metsässä, jonka näen tuolla oikealla, eroittui tummana läikkänä maasta.
Sanoin itsekseni: