Kuinka voi laiva, joka lähtee maailman toisesta laidasta, löytää toiselta puolelta keskeltä valtamerta jonkun saaren, enkä minä, minä en sinua löydä, sinua, jonka saavuttaakseni minun ei tarvitse, niin sanoakseni, muuta kuin ojentaa kädet?
Oi minua! tiedän sen, Jumalani, jos aion hänet löytää, ei minun tule ojentaa käsiäni suinkaan häntä kohti, vaan Sinua!
Jumalani, tue minua! Jumalani, johda minua! Jumalani, opasta minua!
Heinäkuun 29 p:nä.
Minä toinnun, herään päivän valoon, elämään. Minä olen luullut kuolevani, oi hellästi rakastettu kreivini, ja vähällä olisin saanut viimeinkin tietää, missä sinä olit, sillä kuolleethan tietävät kaikki; vähällä oli Isabellesi astua haamuna kammioosi, yöllä, hetkellä, jolloin aaveet kulkevat.
Sentähden pahoittelenkin, että vielä elän; sillä jos olisit nähnyt haamuni, olisit ymmärtänyt, että minä olin kuollut, jotavastoin nyt, kun et näe minua, et haamuna, etkä ruumiillisesti, luulet ehkä, että olen sinut unohtanut tai pettänyt. Älä väitä vastaan, kuule! sinä olet kerran jo niin luullut.
Oi! minä en ole sinua unohtanut enkä pettänyt, minä rakastan sinua! rakastan sinua! mutta olen ollut kuolla, siinä syy.
Muistat tuon haavoittuneen, jolla oli ollut jano, joka oli laahautunut puron luo, vuodattaen viimeiset veripisaransa, puhaltaen viimeisen henkäyksensä ainoastaan päästäksensä veden ääreen, tuon, joka sitten kuoli saadessaan ensimäisen suullisen? Kas, melkein niin kävi minullekin.
Samoiltuani pitkät ajat metsissä, joita minulle mainittiin Mauléonin metsiksi, tulin huohottaen eräälle lähteelle. Se lähde nousi maan sisästä ja oli jääkylmää. Minä join siitä, luullen virkistäväni jälleen voimiani jatkaakseni matkaa. Minä läksinkin tosiaan liikkeelle; mutta tuskin olin kulkenut sataa askelta, kun pysähdyin vilun väristyksin, koko ruumistani alkoivat karmia puistatukset, ja minä vaivuin tiedottomana pienen polun laitaan, jota olin kulkenut.
Kaikesta, mitä pyörryttyäni tapahtui, en tiedä mitään. Tiedän ainoastaan, että eilen minä heräsin sangen heikkona, ja katsellessani ympärilleni, näin olevani varsin siistissä huoneessa; vuoteeni jalkopäässä istui minua vaalimassa outo nainen, ja pääpuolessa pysyttelihe yhä kyyhkysemme, hyväillen poskeani särkyneellä siipi-raukallaan.