Nyt oli aika ruveta haavaa hoitelemaan; onneksi, niinkuin d'Artagnan oli arvannut, ei haava ollut vaarallisimpia: miekan kärki oli osunut kylkiluuhun ja liuskahtanut pitkin luuta; siihen lisäksi paita oli takertunut haavaan, niin että tuskin monta pisaraa oli verta vuotanut.
D'Artagnan oli aivan uupunut väsymyksestä; hänelle levitettiin patja kannelle, hän heittäysi siihen pitkälleen ja nukkui.
Huomisaamuna päivän koitteessa olivat he kolmen tai neljän penikulman päässä Englannin rannikosta; tuuli oli ollut heikko ja matka oli mennyt hitaasti.
Kello kymmenen aikaan laski pursi ankkuriin Doverin satamassa.
Kello puoli yksitoista astui d'Artagnan jalkansa Englannin maalle ja huudahti:
— Vihdoin olen täällä!
Mutta siinä ei ollut kaikki: hänen täytyi päästä Lontoosen. Englannissa oli kyytilaitos varsin hyvässä kunnossa. D'Artagnan ja Planchet ottivat molemmat kuriirihevosen ja kyyditsijä ratsasti heidän edellänsä; neljässä tunnissa saapuivat he pääkaupungin portille. D'Artagnan ei tuntenut Lontoota, eikä osannut sanaakaan englanninkieltä; mutta hän kirjoitti Buckingham'in nimen paperilapulle ja jokainen osoitti nyt hänelle herttuan hotellia.
Herttua oli metsästämässä Windsor'issa kuninkaan kanssa.
D'Artagnan kysyi herttuan kamaripalvelijaa, joka puhui selvästi ranskaa, koska hän oli seurannut isäntäänsä kaikilla hänen matkoillaan; hän sanoi palvelijalle tulleensa Pariisista elämää ja kuolemaa koskevan asian vuoksi ja tarvitsevansa kaikin mokomin saada heti paikalla puhutella hänen isäntäänsä.
Suoruus, jolla d'Artagnan asiansa puhui, voitti puolellensa Patrice'n, — se oli ministerin kamaripalvelijan nimi. Hän antoi satuloida kaksi hevosta ja lähti saattamaan nuorta henkivartijaa perille. Mitä Planchet'iin tulee, hänet oli laskettu alas hevosensa selästä jäykkänä kuin seiväs: poikaraukan voimat olivat tykkänään lopussa; d'Artagnan sitä vastoin näytti olevan raudasta.