— Hän näytti, niin.
— Oh, hän rakasti myös.
— Lapsi! ei ole sitä miestä, joka ei samoinkuin sinä olisi uskonut lemmittynsä rakastavan häntä, mutta ei ole myöskään sitä miestä, jota hänen lemmittynsä olisi pettänyt.
— Paitsi sinua, Athos, jolla ei koskaan ole lemmittyä ollut.
— Se on totta, sanoi Athos hetkisen vaiettuaan, minulla ei ole ollut koskaan, ei koskaan. Juokaamme!
— Mutta kun sinä olet semmoinen filosoofi, sanoi d'Artagnan, niin opeta sinä minua ja auta minua; minä tarvitsen oppia ja lohdutusta.
— Lohdutusta mihin?
— Onnettomuuteeni.
— Sinun onnettomuutesi minua naurattaa, sanoi Athos kohottaen olkapäitänsä; olisinpa utelias tietämään, mitä sanoisit jos minä kertoisin sinulle rakkaushistoriani.
— Sinun?