— Tai oikeastaan erään ystäväni, sama se.
— Kerro veikkonen.
— Juokaamme, se on viisaampaa.
— Juo ja kerro.
— Tosiaan, käyhän se, sanoi Athos tyhjentäen ja täyttäen lasinsa, ne molemmat sopivat mainiosti yhteen.
Ja sitten Athos rupesi kokoomaan ajatuksiansa, ja sitä mukaa kuin hän niitä kokosi, näki d'Artagnan hänen vaalenevan; hän oli siinä juopumuksen tilassa, missä tavalliset juomarit kaatuvat ja nukkuvat. Mutta hän uneksi valveillaan. Juopumuksen uinailemisessa on jotakin kauhistavaa.
— Tahdotko sinä minua kaikin mokomin kertomaan, kysyi hän.
— Kyllä minä pyydän, sanoi d'Artagnan.
— No olkoon menneeksi tahtosi mukaan. Eräs minun ystäviäni, huomaa tarkoin, en minä, vaan eräs minun ystäväni, keskeytti Athos puheensa naurahtaen synkästi; eräs kreivi minun kotiseudullani, Berry'ssä näet, jalo kuni Dandolo tai Montmorency, rakastui viidenkolmatta-vuotisena seitsentoista-vuotiseen tyttöön, joka oli kaunis kuin lemmen jumalatar itse. Kaikessa lapsellisuudessaan oli hänellä tulinen mieli, ei naisen vaan runoilijan; hän ei miellyttänyt, hän hurmasi; hän asui eräässä pikkukaupungissa veljensä luona, joka oli pappi. Kumpikin oli sinne tullut muualta, ei tiedetty mistä; mutta kun nähtiin hänen olevan niin kauniin ja hänen veljensä niin jumalisen, ei juolahtanut mieleenkään kysellä heidän kotiperäänsä. Muutoin sanottiin heidän olevan hyvää sukua. Ystäväni, joka oli sen paikkakunnan herra, olisi voinut menetellä hänen kanssansa mielensä mukaan, mutta hän oli pahaksi onneksi kelpo mies, ja hän nai hänet. Tyhmä, pöllö, tomppeli!
— Kuinka niin, koska hän tyttöä rakasti? kysyi d'Artagnan.