— Meidän molempain kautta, tarkoitatte, huudahti d'Artagnan.
— Minkä vuoksi olitte te niin taitamaton, että annoitte minulle nenäliinan?
— Minkäs vuoksi te itse olitte niin taitamaton, että annoitte sen pudota?
— Olen sanonut ja sanon vielä, herra, ettei tuo liina pudonnut minun taskustani.
— No hyvä! te olette siis kahdesti valhetelleet, sillä minä näin sen putoavan!
— Ahaa, vai on semmoinen ääni kellossa, herra gaskonjalainen! olkoon menneeksi sitte, kyllä minä opetan teille käytöstapoja.
— Ja kyllä minä toimitan teidät takaisin messuamaan, herra apotti! Paljastakaa miekkanne, jos suvaitsette, heti paikalla.
— Ei sentään, jos suvaitsette, hyvä ystäväni, ei ainakaan täällä. Ettekö näe, että me olemme aivan vastapäätä d'Aiguillon'in hotellia, joka on täynnä kardinaalin alustalaisia? Kukas sen tietää, eikö juuri Hänen ylhäisyytensä liene antanut teille toimeksi hankkia hänelle minun pääni? Mutta asia nyt on semmoinen, että minä, naurettavasti kyllä, pidän päästäni varsin paljon, sillä se soveltuu jokseenkin hyvin olkapäilleni. Minä kyllä aivan mielelläni otan teidät tappaakseni, olkaa huoleti, mutta syrjäisessä, yksinäisessä paikassa, jossa ainakaan ette voi kellenkään kehua kuolemastanne.
— Siihen suostun mielelläni, mutta elkää vielä ylvästelkö, ja ottakaa vaan liinanen mukananne, olkoon se teidän tai ei, ehkä se vielä on hyväänkin tarpeesen.
— Herra, olettehan gaskonjalainen? kysyi Aramis.