— Olen kyllä; tähän lykkäykseen ei kaiketi ole syynä mikään varovaisuus.
— Varovaisuus, herrani, on jokseenkin hyödytön avu muskettisotureille, sen tiedän, mutta välttämätön kirkon miehille; ja koska olen muskettisoturi vaan toistaiseksi, pysyn minä varovaisena. Kello kahden aikaan on minun kunnia odottaa teitä herra de Tréville'n hotellissa. Siellä osoitan teille soveliaan taistelupaikan.
Nuoret miehet heittivät toisilleen jäähyväiset, ja Aramis suuntasi askeleensa Luxemburgiin päin, mutta d'Artagnan, nähden ajan rientävän, lähti astumaan karmeliittaluostaria kohden, lausuen itsekseen: — Totta tosiaan, ei tässä enää ole peräytymisen tilaa, vaan jos minut tapetaan, saanpahan surmani toki muskettisoturin kädestä.
V.
Kuninkaan muskettisoturit ja kardinaalin henkivartijat.
D'Artagnan ei tuntenut Pariisissa ketään. Hän meni siis kohtaamaan Athosta tuomatta mukanansa sivusmiestä, päättäen tyytyä niihin, jotka hänen vastustajansa oli valinnut. Hänen vakaa aikomuksensa muutoin oli, tehdä tuolle uljaalle muskettisoturille kaikki mahdolliset sovinnontarjoukset, mutta ilman heikkoutta; hän näet pelkäsi niitä ikävyyksiä, jotka aina ovat tarjona semmoisesta kaksintaistelusta, jossa toinen on nuori ja täysissä voimissaan ja vastustaja haavoitettu ja uupunut: voitettuna tekisi hän vastustajan voittoriemun yhä loistavammaksi; voittajana soimattaisiin häntä epäsankaruudesta ja helppotöisestä urosteosta.
Muutoin, ellemme ole huonosti esittäneet seikkailijamme luonnetta, on lukijamme kaiketi jo huomannut, että d'Artagnan ei ollut tavallinen ihminen. Niinpä, samalla kun hän yhä ja toistamiseen tuumaili itsekseen, että hänen kuolemansa oli karttamaton, hän ei suinkaan aikonut antaa henkeänsä ilmaiseksi, niinkuin joku toinen vähemmin rohkea ja vähemmin maltillinen hänen sijassaan olisi tehnyt. Hän ajatteli niiden miesten eri luonteita, joiden kanssa hänen oli taisteleminen ja hän alkoi saada selvemmän käsityksen tilastansa. Hän toivoi niillä avosydämmisillä sovinnontarjouksilla, joita hän oli päättänyt tehdä, saada ystävän Athoksesta, jonka ylevä olemus ja vakava katsanto häntä suuresti veti puoleensa. Hän hyvitti mieltänsä sillä, että hän peljästyttäisi Porthosta tuolla olkavyö-jutulla, jonka hän, ellei hän paikalla saisi surmaansa, voisi kertoa koko maailmalle, ja joka kertomus, taitavasti höystettynä, saattaisi Porthoksen naurunalaiseksi; mitä vihdoin salaperäiseen Aramikseen tulee, ei hänestä ollut suurta pelkoa, ja jos hän todella häneen saakka pääsi, aikoi hän kurittaa häntä kelpo lailla tai vähintäänkin tehdä jälkiä hänen kasvoihinsa, niinkuin Cesar käski tekemään Pompejuksen sotureille, turmellaksensa ainaisiksi ajoiksi tuota kauneutta, josta hän näkyi niin ylpeilevän.
Lopuksi oli d'Artagnan'illa tuo järkähtämättömyyden luja perustus, jonka hänen isänsä neuvot olivat asettaneet hänen sydämeensä, neuvot, joiden pääponsi oli: — olla pelkäämättä mitään muilta kuin kuninkaalta, kardinaalilta ja herra de Tréville'ltä. Hän sen vuoksi paremmin lensi kuin käveli karmeliittaluostaria kohden, joka oli jonkunmoinen ikkunaton rakennus kulonurmikon keskellä, ja joka oli tavallinen kohtauspaikka semmoisille, joilla ei ollut aikaa liikenemään asti.
Kun d'Artagnan saapui tuon pienen aution kentän näkyville, joka leveni luostarin juurella, oli Athos ollut ainoastaan viisi minuuttia odottamassa, ja kello löi nyt kaksitoista. Hän oli siis tarkasti säntillinen eikä silläkään, joka kaksintaistelujen suhteen vaatii mitä ankarinta täsmällisyyttä, olisi ollut tässä kohden mitään muistutettavaa.
Athos, joka yhä kärsi kauheasti haavastansa, vaikka sen oli uudestaan puhdistanut ja sitonut herra de Tréville'n haavalääkäri, oli istahtanut muutaman rajapylvään päähän odottamaan vastustajaansa, tyynenä ja arvokkaana niinkuin aina. Huomattuaan d'Artagnan'in nousi hän seisovalleen ja meni kohteliaasti muutamia askelia hänelle vastaan.