D'Artagnan kuuli oven suljettavan ja pantavan salpaan, ja nyt oli mylady sulkeutunut kamariinsa. Ketty väänsi omalta puoleltaan, niin hiljaa kuin suinkin voi, oven lukkoon, ja samassa syöksähti d'Artagnan ulos kaapista.
— Jumalani! sanoi Ketty aivan hiljaa, mikä teitä vaivaa? Tehän olette vallan kalpea!
— Inhottava olento! mutisi d'Artagnan.
— Hiljaa, hiljaa, menkää! sanoi Ketty; mylady'n ja minun huoneeni välillä on vaan hieno seinä, niin että kaikki kuuluu toiseen mitä toisessa puhutaan.
— No niin, mutta sanohan nyt kumminkin, kuinka rouva Bonacieux'in on käynyt.
Tyttö parka vakuutti kiven kovaan ett'ei hän tiennyt siitä mitään, koska hänen emäntänsä ei milloinkaan ilmoittanut hänelle salaisuuksiansa muuta kuin puoliksi. Hän luuli voivansa vaan sen verran sanoa, että rouva Bonacieux ei ollut kuollut.
Kuinka hän muka oli ollut vähällä menettää mylady'lta kardinaalin suosion, siitä ei Ketty myöskään mitään tiennyt. Vaan d'Artagnan tiesi sen asian paremmin. Hän huomasi mylady'n tarkoittavan timanttijuonen huonoa onnistumista.
Mutta kaikista selvintä kumminkin oli että mylady'n viha d'Artagnan'ia kohtaan perustui siihen, ett'ei hän ollut tappanut mylady'n lankoa.
D'Artagnan palasi seuraavana päivänä mylady'n luokse. Mylady oli sangen huonolla tuulella, d'Artagnan arvasi että häntä harmitti se ett'ei kreivi de Wardes'ilta tullut vastausta. Ketty tuli sisään; mutta mylady kohteli häntä tylysti. Silmäys, jonka Ketty loi d'Artagnan'iin, tahtoi sanoa: näettehän että minä kärsin teidän tähtenne.
Loppupuolella iltaa taltui tuo kaunis leijonatar, hän kuunteli hymyillen d'Artagnan'in helliä sanoja, antoipa kätensäkin hänelle suudeltavaksi.