— Mutta sittenhän, sanoi d'Artagnan, minä olen vaan vaivaksi, te tarvitsette epäilemättä lepoa ja minä menen siis pois.
— Ei suinkaan, sanoi mylady; päin vastoin, jääkää tänne vaan, herra d'Artagnan, teidän rakastettava seuranne minua virkistää.
— Ohoo, mietti d'Artagnan, noin viehättävä hän ei ole koskaan ollut; olkaamme varoillamme.
Mylady herkesi nyt mitä herttaisimman näköiseksi ja koetti panna puheesensa niin paljon eloisuutta kuin suinkin taisi. Samaan liittoon hänen kuumeensa, joka hänet oli hetkeksi jättänyt, palasi ja toi takaisin loiston hänen silmiinsä, hehkun hänen poskillensa ja punan hänen huulillensa.
D'Artagnan sai nähdä Kirken, joka jo oli kietonut hänet lumousvoimallansa. Hänen rakkautensa, jonka hän luuli jo sammuneen, mutta joka olikin vaan tukehduksissa, leimahti taas ilmituleen. Mylady hymyili ja d'Artagnan tunsi että hän olisi syössyt vaikka hornaan tuon hymyilyn tähden.
Tuli hetki, jolloin hän tunsi povessansa jotakin tunnonvaivojen kaltaista.
Vähitellen mylady muuttui yhä puheliaammaksi. Hän kysyi d'Artagnan'ilta, oliko hänellä lemmittyä.
— Oi, huokasi d'Artagnan niin surumielisen näköisenä kuin hän suinkin voi, voitteko olla minua kohtaan niin julma että kysytte semmoista, minulta, joka siitä hetkestä kuin teidät näin, olen vaan uneksinut ja haaveillut teistä.
Mylady hymyili oudosti.
— Siis te rakastatte minua? sanoi hän.