Ja neljä ystävystä, Grimaud apumiehenä, rupesivat nyt muskettiensa piipuilla työntämään muuria, joka alkoi järkkyä kuin tuulen huojuttamana, irtautui perustuksestansa ja kaatui hautaan hirveällä jyrinällä; kuului kauhea parahdus, tomupilvi kohosi taivasta kohden ja kaikki oli ohitse.
— Lienemmeköhän musertaneet heidät viimeiseen mieheen saakka? sanoi Athos.
— Siltä todella näyttää, sanoi d'Artagnan.
— Ei, sanoi Porthos, tuolla on pari kolme, jotka nilkuttaen juoksevat tiehensä.
Kolme tai neljä noita onnettomia pakeni todellakin verisenä ja multaisena notkotietä kaupunkiin päin; siinä oli koko jäännös tuosta pienestä joukosta.
Athos katsahti kelloonsa.
— Hyvät herrat, sanoi hän, nyt olemme olleet täällä tunnin täyteen, ja veto on voitettu, mutta meidän ei pidä olla kitsastelijoita; sitä paitsi d'Artagnan ei vielä ole lausunut ajatustansa.
Ja levollisena kuin ainakin istahti muskettisoturi aamiais-jäännösten ääreen.
— Ajatustaniko? kysyi d'Artagnan.
— Niin, sanoithan että sinulle pisti päähän joku ajatus.