— Ei edes sitä.
— Mitä se sitten on?
Olemme jo sanoneet että Athos rakasti d'Artagnan'ia kuin omaa poikaansa ja tuo synkkä, jäykkäluontoinen mies toisinaan huolehti hänestä isän tavalla.
— Ei muuta kuin hierehaava, sanoi d'Artagnan; sormeni sattui joutumaan kahden kiven väliin, muurinkiven ja sormuskiven, niin että orvaskesi lähti.
— Semmoista on pitää timanttikiviä sormessaan, poika pahainen! sanoi Athos nuhdellen.
— Vai niin, huudahti Porthos, meillä on siis timantti? Mitä peijakasta me sitten valitamme rahan puutetta!
— Aivan oikein! sanoi Aramis.
— Hyvin, Porthos! Tällä kertaa sinulla todellakin oli ajatus!
— Olipa kyllä, sanoi Porthos, pöyhistyen Athoksen kiittämisestä; koska kerran on timantti, niin myökäämme se.
— Mutta, sanoi d'Artagnan, tämä on kuningattaren timantti.