— Sitä suurempi syy, sanoi Athos; kuningatar pelastaa rakastajansa, Buckingham'in herttuan, mikäs on kohtuullisempaa? Kuningatar pelastaa meidät, ystävänsä, se on myös aivan niinkuin olla pitää. Myökäämme timantti. Vai mitä apotti arvelee asiasta? Minä en pyydä saada kuulla Porthoksen mieltä, sillä hän on jo sen lausunut.
— Minun mielestäni, sanoi Aramis punastuen, kun sormus ei ole saatu keltään lemmityltä eikä siis ole mikään lemmenlahja, voipi d'Artagnan sen kyllä myödä.
— Ystäväni, sinä puhut kuin kirja. Sinun neuvosi siis on...
— Että timantti myödään, vastasi Aramis.
— No niin, sanoi d'Artagnan hilpeästi, myökäämme se sitten, elkäämmekä enää siitä puhuko.
Pyssynpauketta kuului yhä vaan, mutta ystävykset olivat jo ulkopuolella kantomatkaa ja rochellelaiset ampuivat vaan keventääksensä omaatuntoansa.
— Totta tosiaan, sanoi Athos, aivan viime ripussa pälkähti Porthoksen päähän ajatus; nyt olemme leirissä. Siis, hyvät herrat, ei enää sanaakaan asiasta! Meitä katsellaan; meitä tullaan vastaan; meitä varmaan kannetaan riemusaatossa.
Niinkuin sanoimme, oli koko leiri todella liikkeellä; yli tuhannen henkeä oli katsellut neljän ystävyksen onnellista urostyötä niinkuin näytelmää ikään, urostyötä, jonka todellista syytä ei osattu aavistaakkaan. Kuului vaan huutoja: eläköön henkivartijat, eläköön muskettisoturit! Herra de Busigny tuli ensimäisenä kättelemään Athosta, tunnustaen menettäneensä vedon. Rakuuna ja sveitsiläinen seurasivat hänen perässään ja sitten kaikki toverit järjestyksessä. Onnentoivotuksista, kädenpuristuksista, syleilyistä ei ollut tulla loppuakaan; rochellelaisille naurettiin nauramastakin päästyä; meteli oli niin hirmuinen, että kardinaali luuli kapinan syttyneen, ja lähetti kapteeninsa La Houdinière'n ottamaan selvää mitä melua se oli.
Lähettiläälle selitettiin asia ihastuksen kiihkolla.
— No? kysyi kardinaali, kun hän näki La Houdinière'n palaavan.