Felton nojasi erästä huonekalua vasten; hirviöntapaisella ilolla näki mylady, että nuoren upseerin voimat ehkä uupuisivat ennen kertomuksen loppua. Ja hän jatkoi:
— Huolimatta huudoistani ja vastustuksistani, sillä minä aloin käsittää että minua uhkasi pahempi kuin kuolema, tarttui pyöveli minuun, löi minut kumoon maahan, puristeli minut keltaiseksi ja siniseksi, ja kun olin jo nyyhkytyksiin tukahtumaisillani, melkein tiedotonna, huutaen avukseni Jumalaa, joka ei minua kuullut, päästin äkkiä kauhistavan huudon; tulinen rauta, pyövelin merkkirauta, oli painettu minun olkapäähäni.
Felton ärjähti.
— Katsokaa, sanoi mylady, kohoten seisovilleen majesteetillisena kuin kuningatar, katsokaa, Felton, oppikaa tuntemaan ihmissydämmiä, ja älkää täst'edes ruvetko niin herkästi heidän jumalattoman kostonsa välikappaleeksi.
Nopeasti tempasi mylady pukunsa rinnasta auki, repäsi batistin, joka peitti hänen olkapäänsä ja punottavana teeskennellystä vihasta ja häpeästä, näytti hän nuorelle miehelle tuon lähtemättömän merkin, joka häpäisi hänen kaunista olkaansa.
— Mutta, huudahti Felton, tuohan on lilja!
— Niin, siinä juuri häpeäni onkin! vastasi mylady. Jos se olisi Englannin polttomerkki ... silloin hänen olisi täytynyt todistaa, mikä tuomioistuin sen on minulle tuominnut ja minä olisin voinut vedota kaikkiin valtakuntamme tuomioistuimiin, mutta Ranskanmaan polttomerkki ... oi, tällä tulin minä todellakin auttamattomasti häväistyksi! Tämä oli liian paljo Felton'ille.
Kalpeana, liikkumattomana, masentuneena tuon kauhean salaisuuden paljastuksesta, so'enneena tuon naisen yliluonnollisesta ihanuudesta lankesi hän vihdoin polvilleen hänen eteensä, samoin kuin ensimäiset kristityt polvistuivat noiden puhtaiden, pyhien marttiirojen edessä, joita Rooman keisarit vainosivat ja häväisivät. Polttomerkki katosi hänen silmissänsä, jälelle jäi vaan kauneus ja viattomuus.
Antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! huudahti Felton, oi, antakaa minulle anteeksi!
Mylady luki hänen silmissänsä: rakkaus! rakkaus!