— Buckingham'in murhaaja, Felton'in ja veljeni murhaaja, minä vaadin teille rangaistusta ja julistan, että ell'ei sitä myönnetä, rankaisen minä itse.
Lord Winter asettui d'Artagnan'in sivulle, jättäen paikkansa uudelle syyttäjälle.
Mylady antoi päänsä painua käsiinsä ja koki koota hirmuiseen häiriöön joutuneita ajatuksiansa.
— Nyt on vuoro minun, sanoi Athos vapisten, niinkuin leijona vapisee nähdessään käärmeen, nyt on vuoro minun. Minä menin naimisiin tämän naisen kanssa, silloinkuin hän oli nuori tyttö; minä nain hänet, vaikka perheeni oli sitä vastaan; minä annoin hänelle omaisuuteni, nimeni, ja eräänä päivänä huomasin minä että tämä nainen on kunniattomaksi julistettu; hänellä oli polttomerkki olkapäässä.
— Ah, sanoi mylady, nousten seisovilleen, minä rohkenen kysyä, voiko kukaan sanoa, mikä tuomioistuin on langettanut minut tähän häpeälliseen rangaistukseen; minä rohkenen kysyä, voiko kukaan ilmoittaa ken sen tuomion on pannut toimeen.
— Hiljaa, sanoi eräs ääni. Tähän on minun vastattava. Ja punaviittainen mies astui nyt esille.
— Ken on tuo mies? ken on tuo mies? huudahti mylady, kauhistuksen tukahduttamana, ja hänen hivuksensa nousivat pystyyn hänen lyijynkarvaisessa päässänsä, ikäänkuin ne olisivat eläneet.
Kaikkien silmät kääntyivät tuohon mieheen, sillä ei kukaan, paitsi Athos, häntä tuntenut.
Athoskin katsoi häntä yhtä hämmästyneenä kuin muut, sillä hän ei tiennyt, millä tavoin tuo vieras saattoi olla sekoittuneena tähän hirveään näytelmään, joka nyt lähestyi loppukohtaustansa.
Astuttuansa hitailla, juhlallisilla askeleilla niin lähelle mylady'ä, että heitä eroitti toisistaan vaan pöytä, otti tuntematon naamarin pois kasvojensa edestä.