Muutamia silmänräpäyksiä katseli mylady kasvavalla kauhulla noita kalpeita kasvoja, joita kehyksenä ympäröi musta tukka ja poskiparta, ja jotka ilmaisivat jäistä tunteettomuutta.
— Oi, ei, ei, huudahti hän sitten äkkiä, nousten rahiltaan ja vetäytyen seinään saakka, ei, tuo on hornan kummitus, ei se ole hän! Apua, apua! huusi hän käheällä äänellä, kääntyen seinään päin, ikäänkuin avataksensa käsillään pääsyä ulos.
— Mutta ken te sitten olette? huusivat kaikki todistajat tähän.
— Kysykää tuolta naiselta, sanoi punaviittainen mies, sillä näettehän että hän tuntee minut.
— Lille'n pyöveli, Lille'n pyöveli! huudahti mylady mielettömän kauhistuksen vallassa, koettaen pitää käsillään kiini seinästä, pysyäksensä pystyssä.
— Kaikki vetäytyivät sivulle ja punaviittainen mies seisoi yksin keskellä huonetta.
— Oi, armoa, armoa! Säästäkää, huusi tuo kurja onneton, heittäytyen polvilleen.
Tuntematon odotti kunnes taas tuli hiljaisuus.
— Sanoinhan minä että hän minut tuntisi, jatkoi hän. Niin, minä olen Lille'n pyöveli, ja minun historiani on seuraava:
Kaikkien silmät olivat kääntyneet tuohon mieheen, jonka sanoja nyt kuunneltiin uteliaassa ahdistuksessa.