— Tuo nuori nainen oli muinoin nuori tyttö, yhtä ihana kuin vielä tänäpäivänä. Hän oli nunna benediktiluostarissa Templemor'issa. Nuori, hurskas, jumalismielinen pappi toimitti siinä luostarissa jumalanpalvelusta; tuo nunna päätti vietellä hänet ja onnistui. Hän olisi voinut vietellä vaikka pyhimyksen.
Molempien luostarilupaukset olivat pyhät ja peräyttämättömät; heidän yhteytensä ei voinut kestää kauvan, sortamatta heitä kumpaakin perikatoon. Hän sai papin taipumaan siihen, että he poistuisivat seudusta ja menisivät aivan toiselle puolelle Ranskaa, jossa voisivat elää tuntemattomina; mutta siihen tarvittiin rahaa. Sitä ei kumpaisellakaan ollut. Pappi varasti pyhät astiat ja möi ne: mutta juuri kun he valmistautuivat pakoon, otettiin heidät kiini.
Kahdeksan päivän kuluessa oli hän houkutellut puoleensa vanginvartijan pojan ja päässyt pakoon. Nuori pappi tuomittiin kymmenvuotiseen vankeuteen ja saamaan polttomerkin. Minä olin pyövelinä Lille'n kaupungissa, niinkuin tämä nainen on sanonut. Minun oli pakko merkitä tuo rikoksen tehnyt, joka, herrat, oli minun veljeni!
Silloin minä vannoin että tuon naisen, joka oli saattanut hänet turmioon, ja joka oli enemmän kuin hänen rikostoverinsa, koska hän oli hänet vietellyt rikokseen, pitäisi joutua ainakin saman rangaistuksen alaiseksi. Minä aavistin, minne hän oli piiloutunut, minä ajoin häntä takaa, saavutin hänet, sidoin hänet ja painoin häneen saman liljanmerkin, jonka olin painanut veljeeni.
Seuraavana päivänä, kun olin palannut Lilleen, onnistui minun veljeni päästä karkuun; minua syytettiin osalliseksi hänen pakoonsa ja minut tuomittiin hänen sijaansa vankeuteen kunnes hän itse sinne tulisi vapatahtoisesti. Veliparkani ei tiennyt tästä tuomiosta; hän oli uudestaan liittynyt tuohon naiseen; he olivat paenneet yhdessä Berryyn ja siellä oli hän saanut pienen papinpaikan. Tämä nainen oli olevinaan hänen sisarensa.
Tilanhaltija, jonka tiluksilla papin kirkko oli, näki tuon valesisaren ja rakastui häneen, rakastui siihen määrään, että pyysi häntä vaimoksensa. Silloin hylkäsi hän sen, jonka hän oli syössyt turmioon ja liittyi siihen, jonka hän aikoi syöstä, ja hänestä tuli kreivinna de la Fère.
Kaikkien silmät kääntyivät Athokseen, jonka oikea nimi tuo mainittu oli ja joka nyykäytti päätänsä osoitteeksi että kaikki, mitä pyöveli oli puhunut, oli totta.
— Silloin, jatkoi viimemainittu, palasi veliraukkani Lilleen, mieletönnä, epätoivoisena ja varmalla aikeella lopettaa elämänsä, sittenkuin tuo nainen oli ryöstänyt häneltä kaikki, kunnian ja onnellisuuden; kun hän sitten sai tietää että minut oli tuomittu vankeuteen hänen tähtensä, ilmaisi hän itsensä ja hirttäytyi samana iltana vankihuoneensa ikkunaan.
Tuomarini vapauttivat minut heti kuin ruumis oli todistettu veljekseni.
Tästä rikoksesta häntä syytän; tämä oli syy minkä vuoksi poltin häneen liljanmerkin.