Tullessaan pari päivää myöhemmin Olivan luo oli Cagliostro harmissaan siitä, että jokin vieras oli pyrkinyt taloon.
— Kuinka niin? — kysyi Oliva punastuen.
— Se oli hyvin kaunis, nuori, hieno nainen, — selitti Cagliostro. — Hän oli tullut soittamaan porttikelloa ja saanut puhutella erästä palvelijaa. Oli tiedustanut, mikä nuori nainen asuu täällä kolmannessa kerroksessa — siis teidän huoneustossanne, ystäväiseni. Varmaankin hän tarkoitti teitä. Hän pyysi saada teitä tavata. Näkyy siis tuntevan teidät — kaiketi hänellä on jokin tarkoitus. Teidät on siis saatu ilmi, mutta varokaa, poliisilla on naisiakin kätyreinään, kuten miehiä, ja minun on huomautettava, että jos herra de Crosne vaatii, täytyy teidät luovuttaa hänelle.
Oliva ei pelästynyt, hän kun heti älysi, että oli puhe naapurista, ja hän tunsi suunnatonta kiitollisuutta näin herttaisesta myötätunnosta. Päättäen kaikin keinoin ilmaista tuntemattomalle kiitoksensa hän salasi asian kreiviltä.
— Ettekö pelkää? — kysyi Cagliostro.
— Kukaan ei ole minua nähnyt, — väitti Oliva.
— Vieras ei siis liene teitä hakenut.
— En minäkään luule.
— Kummallista sittenkin, että joku aavistaa yläkerrassa asuvan naisen… Mutta pitäkää varanne.
— Herra kreivi, — sanoi Oliva, — miksi minun pitäisi pelätä? Jos minut on nähty, mitä en usko, niin ei enää nähdä, ja jos nähdäänkin, on välimatka niin pitkä, sillä eihän tänne talon sisään pääse, vai mitä?