— Ei ainakaan helposti, — vastasi Cagliostro, — sillä jollei kiipeä muurin ylitse, mikä olisi työlästä, taikka avaa pikku porttia tällaisella avaimella, mikä ei myöskään käy hyvin päinsä, kun se on aina taskussani…
Samalla hän näytti pikku portin avainta.
— Ja kun minun ei tee mieleni syöstä teitä turmioon, — jatkoi hän, — en lainaa tätä avainta kellekään, ja kun teilläkään ei ole halua joutua herra de Crosnen kynsiin, ette salline kenenkään kiivetä muurin ylitse. Nyt tiedätte, kuinka on laita, lapsukaiseni; tehkää mielenne mukaan.
Oliva vakuutti hartaasti ottavansa kaikki huomioonsa ja joudutti kreiviä lähtemään, eikä tämä näkynytkään itsepäisesti viivyttelevän.
Seuraavana aamuna Oliva oli jo kuuden ajoissa parvekkeella hengittäen raikasta ilmaa läheisiltä kunnailta ja luoden uteliaita silmäyksiä kohteliaan naapurinsa suljettuihin akkuniin. Vaikkei tämä tavallisesti noussut ennen yhtätoista, tuli hän nyt näkyviin melkein kohta, kun Oliva ilmestyi. Näytti siltä, kuin hän olisi verhojensa takana väijynyt tätä tilaisuutta. Naiset tervehtivät toisiaan, ja Jeanne pisti päänsä pitkälle ulos akkunasta katsellen joka taholle, voisiko joku kuulla hänen ääntään. Mutta ketään ei näkynyt; sekä katu että talojen akkunat olivat autioita. Silloin hän pani molemmat kätensä huutotorveksi suun eteen ja lähetti väräjävällä, pitkäveteisellä äänensoinnulla, joka kuuluu kauemmaksi kuin huuto, seuraavat sanat Olivalle:
— Eilen koetin teitä tavata, madame.
— Hiljaa! — vastasi Oliva peräytyen kauhistuneena ja painaen sormea huulilleen.
Jeanne vetäytyi nyt kiireesti verhojen taakse luullen jonkun syrjäisen olevan lähellä, mutta pian hän taas ilmestyi rauhoittuneena Olivan hymystä.
— Eikö teidän luoksenne siis voi tulla? — kysyi hän.
— Ei, valitettavasti, — vastasi Oliva kädenliikkeellä.