Näin päätellen ratsastaja huokasi niin syvään kuin olisi puhaltanut sielunsa ulos ruumiista.
— Antakaamme lähimmäisen nauttia onneaan, — mutisi hän silmäillen yksitellen ruohossa ja muurissa olevia jälkiä. — Mitä Jumala suo toiselle, se on toiselta kielletty. Mutta ei Jumala suotta tee onnellisia ja onnettomia; siunattu olkoon hänen tahtonsa!
— Pitäisi kuitenkin saada todistus. Millä hinnalla ja keinolla se on saatavissa? Kah, sehän on perin helppoa. Tänne pensaikkoon voi yöllä ihan hyvin lymytä, niin ettei kukaan näe, ja kätköpaikasta voi pitää kaikkia tulijoita silmällä. Illalla siis kätkeydyn pensaikkoon.
Ratsastaja tarttui taas ohjaksiin, nousi hitaasti satulaan ja katosi verkalleen kulkien muurin nurkan taakse.
Mitä tulee Charnyhin, niin hän oli totellen kuningatarta sulkeutunut asuntoonsa, missä odotti kuningattarelta sanaa.
Tuli ilta, eikä mitään näkynyt. Charny ei vaaninut sen akkunan ääressä, joka oli puiston puolella, vaan samassa huoneessa toisen akkunan luona, joka oli pienelle kadulle päin. Kuningatar oli sanonut: asuntonne portilla; mutta tässä pienessä talossa voi akkunasta pitää kaikkea silmällä.
Charny tähysteli iltapimeässä toivoen hetki hetkeltä kuulevansa hevosen nelistystä tai pikalähetin kiireisiä askelia.
Kello löi puoliyksitoista. Ei mitään kuulunut. Kuningatar oli tehnyt Charnysta pilaa. Suostunut hämmästyksensä ensi huumauksessa. Häveten luvannut, mitä ei voinut täyttää, ja hirveintä oli ajatella, että hän oli luvannut, vaikka hyvin tiesi, ettei voisi sanaansa pitää. Kuten on kiihkeästi rakastuneiden tapa, oli myös Charny ripeä epäilemään ja katui jo olleensa niin herkkäuskoinen.
— Kuinka minä saatoin, — huudahti hän, — vaikka olin omin silmin nähnyt, uskoa valheita ja uhrata vakaumukseni, varmuuteni jonkin typerän toivon vuoksi?
Hän kehitti raivoissaan tätä onnetonta ajatusta, kun hänen huomiotaan kiinnitti se, että toisen akkunan ruutuja vasten heitettiin hiekkaa. Silloin hän harppasi puiston puolelle. Siellä hän näki laajaan, mustaan vaippaan kääriytyneen naisen seisovan puistossa valkopyökkien juurella ja kohottavan akkunaan päin kalpeat, levottomat kasvonsa. Nyt Charny ei voinut olla huudahtamatta riemusta ja katumuksesta. Se nainen, joka häntä odotti ja kutsui, oli itse kuningatar. Yhdellä hyppäyksellä hän oli puistossa ja osui maahan ihan Marie-Antoinetten eteen.