— Pyytäkää tänään, hyvät herrat, pyytäkää, sillä tänään en osaisi mitään kieltää.
Charny tunsi sydämen pohjaan asti lämpenevänsä hänen äänensä sävystä ja näiden lumoavien sanojen sisällisestä merkityksestä. Hän vavahti riemusta — se oli hänen kiitoksensa kuningattarelle. Äkkiä hän häiriintyi suloisessa, mutta vaarallisessa silmäilyssään kuullessaan askelia ja vieraan äänen. Askelet kajahtivat vasemmalta, ja mielenliikutuksen värittämä, vakava ääni lausui:
— Madame!…
Nyt kuningatar huomasi Filipin eikä voinut olla säpsähtämättä nähdessään joutuneensa näiden kahden miehen väliin, joista hän toista — ehkä omantunnon syyttämänä — rakasti liiaksi, toista ei kylliksi.
— Tekö, herra de Taverney? — sanoi hän tyyntyen. — Onko teillä jokin pyyntö? Puhukaa.
— Pyydän päästä puheille kymmeneksi minuutiksi, milloin teidän majesteettinne hyväksi näkee, — vastasi Filip ja kumarsi, otsallaan sama alakuloinen kalpeus kuin ennen.
— Nyt heti, monsieur, — sanoi kuningatar vilkaisten salaa Charnyhin, jonka esiintyminen entisen vastustajansa likellä herätti hänessä vaistomaista pelkoa. — Seuratkaa minua.
Ja hän joudutti askeliaan kuullessaan Filipin tulevan jäljestä, kun taas Charny jäi paikalleen, mutta hän otti edelleen vastaan kirjeitä, hakemuksia ja avunpyyntöjä, antoi muutamia määräyksiä ja saapui sitten takaisin huoneustoonsa. Neljännestuntia myöhemmin saatettiin Filip kirjastohuoneeseen, jossa hänen majesteettinsa otti sunnuntaisin vastaan.
— Astukaa sisään, herra de Taverney, — sanoi hän hilpeällä äänellä, — astukaa sisään ja näyttäkää minulle kohta iloiset kasvot. Minun täytyy tunnustaa, että aina kun joku Taverney pyytää minua puhutella, tunnen itseni levottomaksi. Teidän perheestänne on tulossa jokin paha enne. Rauhoittakaa minua pian, herra de Taverney, vakuuttamalla, ettei aikomuksenne ole ilmoittaa minulle onnettomuutta.
Filip, joka kävi tästä johdannosta vielä kalpeammaksi kuin kohdatessaan Charnyn ja huomasi, kuinka vähän kuningattaren sanoissa oli ystävällisyyttä, tyytyi vastaamaan: