— Niin, sire, ja hän on nähnyt kuningattaren astuvan ulos puistosta pikku portin kautta ja tähystelevän ympärilleen pitäen kiinni herra de Charnyn käsivarresta.
— Herra de Charny!… huudahti kuningas melkein hulluna kiukusta ja häpeästä. — Hyvä on, hyvä… Odottakaa täällä, kreivi; kyllä me vihdoinkin pääsemme totuuden perille.
Ja kuningas syöksyi ulos huoneesta.
35.
Viimeinen syytös.
Heti kun kuningas oli poistunut kuningattaren luota, kiirehti tämä avaamaan ovea, joka vei viereiseen huoneeseen, missä herra de Charny oli voinut kuulla kaikki. Sitten hän palasi sulkemaan oman huoneensa toisen oven ja vaipui nojatuoliin, ikäänkuin ei jaksaisi kestää tällaisia kohtauksia, jääden odottamaan, minkä tuomion hänestä lausuisi Charny, hänen pelottavin tuomarinsa. Kauvan hänen ei tarvinnutkaan odottaa; kreivi astui esille kalpeampana ja surullisempana kuin koskaan ennen.
— Mitä sanotte? — kysyi kuningatar.
— Madame, — vastasi nuori mies, — te näette itse, että kaikki koettaa estää meitä pysymästä ystävinä. Ellei loukkauskivenä olisi minun vakaumukseni, tulee siksi vastedes yleinen mielipide. Tämänpäiväisen häväistyksen jälkeen ei minulla enää ole lepoa eikä teillä rauhaa. Vihamiehenne yltyvät, kun ovat saaneet isketyksi teihin ensi haavan, ja hyökkäävät kimppuunne imeäkseen verenne, niinkuin kärpäset ahdistavat haavoittunutta gasellia…
— Kovin kauvan te haette luonnollista puhetapaa, — sanoi kuningatar alakuloisena, — ettekä sittenkään löydä.
— En luule antaneeni teidän majesteetillenne aihetta epäillä avomielisyyttäni, — vastasi Charny. — Jos se on toisinaan purkautunut tylyinä sanoina, pyydän sitä anteeksi.