— Silloin se kaikki, — sanoi kuningatar liikutettuna, — mitä äsken tein, vaarallinen hyökkäys miestä vastaan, joka on valtakunnan mahtavimpia, ilmeinen riitani kirkon kanssa, maineeni joutuneena alttiiksi parlamentin intohimoille, se kaikki ei teille riitä. En tahdo puhua kuninkaan luottamuksesta, joka on ainiaaksi järkkynyt; ettehän te siitä välitä… Mitä on kuningas? Pelkkä puoliso!

Ja hän hymyili niin tuskallisen katkerasti, että silmät kyyneltyivät.

— Madame, te olette ylevin, jalomielisin kaikista naisista! — huudahti Charny. — Ellen heti vastaa teille niin, kuin sydämeni vaatii, johtuu se siitä, että tunnen olevani kaikessa niin paljoa alempana enkä uskalla häväistä ylhäistä sydäntänne pyytämällä siinä sijaa itselleni.

— Herra de Charny, te pidätte minua syyllisenä.

— Madame!

— Herra de Charny, te olette uskonut, mitä kardinaali sanoi.

— Madame!

— Herra de Charny, pyydän teitä sanomaan, minkä käsityksen saitte kardinaalin esiintymisestä.

— Minun on sanottava, ettei kardinaali de Rohan esiintynyt mielipuolena, joksi häntä moititte, eikä pelkurina, kuten olisi voinut odottaa. Hänessä on varma usko; hän on rakastanut teitä ja rakastaa vieläkin, ja nyt hänet on kietonut erehdys, joka vie hänet turmioon ja teidät…

— Minut?