Andrée katseli Balsamoa niin tarkasti, että näki uteliaisuuden vetävän häntä vastustamattomasti vieraan puoleen. Niin, tuo outo mies ilmenikin hänelle joka hetki uudessa valossa.
— Te saatatte minut siis ihan ymmälle, monsieur, — jatkoi parooni, — ellette vain erehdykin, kuten on todennäköistä, luullen tätä Filipsburgia joksikin muuksi samannimiseksi kaupungiksi. Te olette minusta enintään kolmekymmen-vuotiaan näköinen, eikö niin, sanopas sinäkin, Andrée.
— Aivan niin, — vastasi tytär, koettaen vielä kerran kestää muukalaisen vaikuttavaa katsetta. Mutta hän ei onnistunut tälläkään kertaa.
— Enpä suinkaan erehdy, — sanoi vieras. — Minä tiedän kyllä, mitä puhun, ja puhun asioita, jotka tunnen. Minä tarkoitan sitä kuuluisaa Filipsburgin piiritystä, jossa herttua de Richelieu kaatoi kaksintaistelussa serkkunsa Lixenin ruhtinaan. Se tapahtui juuri kun hän tuli juoksuhaudasta ja keskellä maantietä, sen muistan. Tien laidassa, sen vasemmalla puolella, herttua sysäsi miekkansa läpi hänen rintansa. Minä kuljin siitä ohitse juuri kun Zweibrückenin ruhtinas piti häntä sylissään, johon heitti henkensä. Hän istui ojan reunalla, kun herttua de Richelieu pyyhki kaikessa rauhassa miekkansa verestä.
— Monsieur, — huudahti parooni, — kautta kunniani, te tyrmistytätte minut! Se tapahtui tosiaan aivan niinkuin te sanoitte.
— Olette siis kuullut kerrottavan siitä? — kysyi Balsamo levollisena.
— Minä olin itse siellä, minulla oli kunnia olla sekundanttina marskin puolesta, joka ei muuten vielä siihen aikaan ollut marski; mutta se ei kuulu asiaan.
— Antakaas olla, — virkkoi Balsamo ja katseli tutkivasti paroonia.
— Mitä niin?
— Eikö teillä siihen aikaan ollut kapteenin univormu?