— Te olitte enintään neljän tai viiden vuoden vanha?
— En; minä olin neljäkymmentäyksi vuotta täyttänyt.
— Ah hah haa! — nauroi parooni täyttä kurkkua, ja Nicole seurasi esimerkkiä.
— Johan sanoin teille, monsieur, — lausui Balsamo totisena, — että te ette usko minua.
— Mutta kuinka voi tuollaista uskoa! Todistakaa se!
— Se on kuitenkin aivan selvä asia, — sanoi Balsamo näyttämättä lainkaan ällistyvän. — Minä olin siihen aikaan neljänkymmenenyhden vuoden vanha, se on totta; mutta minä en silti väitä olleeni silloin sama ihminen kuin nyt.
— Ahaa, mutta tämähän on sitä pakanuuden aikuista! — huudahti parooni. — Eikös ollut kerran eräs kreikkalainen filosoofi, — noita surkeita filosoofeja, niitä nyt on ollut kaikkina aikoina! — niin, eikös ollut eräs kreikkalainen filosoofi, joka ei syönyt papuja sentähden, että hänen väitteensä mukaan niillä oli sielu, — kuten poikani väittää neekereillä olevan? Ja eikös hän juuri keksinyt tuota? Hän oli… mikäs hitto hänen nimensä nyt olikaan?
— Pytagoras, — selitti Andrée.
— Niin, Pytagoras; jesuiitat opettivat sen minulle ennen muinoin.
Isä Porée kirjoitutti minulla hänestä latinaisia säkeitä kilpaa
Arouet-pojan kanssa. Muistanpa, että hän piti minun säkeitäni
suunnattoman paljon parempinakin kuin hänen. Pytagoras se oli.
— No, kuka sanoo teille, että minä en ole ollut Pytagoras? — virkkoi koruttomasti Balsamo.