— Mordieu, asia on aivan niin, — myönsi parooni tyrmistyneenä. — Entä sitten?
— Sitten, — jatkoi Balsamo, — juuri kun hän veti nuuskaa nenäänsä, osui tykin kuula häntä kaulaan, kuten ennen muinoin de Berwickiä, ja vei häneltä pään.
— Oi, niin, — huudahti parooni, — tuo poloinen des Barreaux!
— Kas niin, monsieur, nyt näette, että minä olen nähnyt ja tuntenut teidät Filipsburgissa, sillä minä itse olin juuri tuo des Barreaux.
Parooni keikahti selkäkenoon kammon tai paremminkin ällistyksen puuskasta, myöntäen siten muukalaisen olevan oikeassa.
— Mutta tämähän on selvää noituutta! — huudahti hän. — Sata vuotta sitten teidät olisi poltettu roviolla, hyvä vieraani. Hyi, jumaliste, täällähän tuntuu kuin aaveen tai hirtetyn, roviolla poltetun haju!
— Arvoisa parooni, — sanoi Balsamo hymyillen, — oikeaa noitaa ei ole koskaan hirtetty eikä poltettu, painakaa se mieleenne. Tyhmät heistä vain joutuvat roviolle tai nuoraan. Mutta jos suvaitsette, ehkäpä lopetamme täksi illaksi, sillä katsokaa, neiti Taverney nukkuu jo tuohon paikkaan. Metafyysilliset väittelyt ja salatieteet näyttävät viehättävän häntä sangen vähän.
Andréen oli outo, vastustamaton voima saanut tosiaan siinä määrin valtaansa, että hänen päänsä nyökähteli hiljaa kuin kukka, jonka teriöön on pudonnut liian suuri kastepisara.
Mutta vieraan paroonin viimeisten sanain kuuluessa hän ponnisti voimansa vastustaakseen tuota outoa fluidumia, joka häntä niin voittamattomasti painosti. Hän pudisti tarmokkaasti päätänsä ja nousi ylös, horjui hetken ja läksi sitten Nicolen tukemana pois ruokasalista.
Samassa kuin Andrée poistuivat myöskin ulkoa ikkunan takaa nuo kasvot, jotka Balsamo jo kauan oli tuntenut Gilbertin kasvoiksi.