Silloin astui parooni de Balsamo ikkunan ääreen.
Hänen ikkunaansa vastapäätä paviljonkirakennuksen toisessa siivessä oli valaistuna pieni ullakkoikkuna, jonka eteen oli vedetty huolimattomasti uutimet. Se ikkuna oli kamarineitsyt Legayn. Nuori tyttö riisui juuri hitaasti kaulahuiviaan ja hamettaan. Hän avasi tuon tuostakin ikkunaansa ja kurkisti siitä ulos pihalle.
Balsamo katseli häntä nyt omituisen tarkkaavasti; nähtävästi hän ei tahtonut osoittaa hänelle sellaista huomiota illallispöydässä.
— Merkillisen yhdennäköinen, — mutisi hän itsekseen.
Samassa sammui valo ullakkoikkunasta, vaikkei huoneen asukas vielä ollutkaan mennyt maata.
Balsamo seisoi yhä seinään nojaten.
Klaveerin soitto kuului edelleen.
Parooni näytti kuuntelevan, yhtyikö mitään muita ääniä klaveerin säveliin… Ja kun hän sitten oli aivan varma, että ainoastaan sopusointu valvoi tässä suuressa hiljaisuudessa, avasi hän la Brien sulkeman oven ja laskeutui varovasti alas portaita ja työnsi hiljaa auki salin ovea. Se kääntyi äänettömästi kuluneilla sarannoillaan.
Andrée ei tätä kuullut.
Hänen kauniit, himmeänvalkeat kätensä liikkuivat soittimen norsunluisilla kellastuneilla näppäimillä; häntä vastapäätä oli kuvastin kiinnitettynä leikkauksin koristettuihin kehyksiin, joiden kultaus oli lohkeillut ja himmennyt harmaan väriseksi.