Gilbert oli kärsinyt koko ajan, jonka Balsamo kuulusteli Andréeta, kuvaamatonta tuskaa.
Hän oli kyyristynyt portaiden seinän juureen, koska hän ei uskaltanut enää nousta ylös ovelle kuuntelemaan, mitä punaisessa huoneessa puhuttiin. Ja siellä oli hän vihdoin joutunut sellaiseen epätoivoon, että sen olisi saattanut purkaa ainoastaan äkillinen räjähdys, mikä olisi ollut enimmin niin kiihkeän luonteen mukaista kuin Gilbertillä oli.
Tätä epätoivoa kiihdytti vielä hänen oman heikkoutensa ja halpuutensa tunne. Balsamo ei tosin ollut muuta kuin ihminen; sillä Gilbert, vapaa-ajattelijan ja filosoofin alku, ei liioin uskonut noitiin. Mutta tuo ihminen oli voimakas ja Gilbert heikko; tuo ihminen oli rohkea, Gilbert ei vielä. Parikymmentä kertaa nousi Gilbert kyyrystä mennäkseen ylös portaita ja aikoen tarpeen vaatiessa käydä paroonin kimppuun. Yhtä monta kertaa hänen vapisevat jalkansa pettivät ja hän vaipui takaisin polvilleen.
Silloin pälkähti hänen päähänsä noutaa tikapuut, joita la Brie, joka oli samalla kertaa kokki, kamaripalvelija ja puutarhuri, käytti sitoessaan seinänvieressä kasvavia jasmiineja ja kuusamoita säleikköön. Jos hän asettaisi ne pystyyn portaitten parvea vasten ja kiipeäisi ylös niiden päähän, kuulisi hän jok'ainoan hiiskauksen, halutessaan niin palavasti päästä salaisuuden perille.
Hän meni niin ollen eteiseen ja sieltä pihalle ja juoksi seinänvierelle, paikalle, josta hän tiesi löytävänsä tikapuut maasta. Mutta kun hän kumartui niitä ottamaan, oli hän kuulevinaan läheisyydestään, rakennuksen puolelta, jotain kahinaa. Hän käännähti.
Silloin hänen pimeässä suurina tähystävät silmänsä olivat näkevinään jonkun ihmisen muotoisen hahmon kulkevan avatun oven mustasta aukosta, mutta niin nopeasti ja äänettömästi, että se näytti paremminkin aaveelta kuin ihmiseltä.
Hän pudotti tikapuut takaisin ja läksi sykkivin sydämin eteiseen päin.
Eräiden luonteiden mielikuvitus on perinjuurin taikauskoista, mutta tavallisesti samalla kertaa rikkaampaa ja helpommin syttyvää kuin muiden. Sellaiset luonteet hyväksyvät vähemmän mielellään järjen kuin mielikuvituksen; heistä on luonnollinen liian arkipäiväistä, sillä heidän vaistonsa vetää heitä mahdottoman, puoleen tai ainakin kaikkea kuviteltua kohti. Sentähden he ihastuvat silmittömästi kauniiseen, synkkään metsään, koska sen tummain latvain alla mahtaa asua kummituksia tai haltijoita. Muinaisajan kansat, jotka olivat niin suuria runoilijoita, unelmoivat keskellä päivää tällaisista ihmeistä. Mutta kun heidän kirkas aurinkonsa, tulisen valon ahjo, josta me emme ole saaneet muuta kuin niin sanoaksemme kopiokuvan, — kun heidän aurinkonsa, sanomme, ei suvaitse käsitettä kummitus tai aave, niin he kuvittelevat itselleen nauravia metsän- ja vedenneitoja.
Gilbert oli syntyisin sumuisesta maasta, jossa ajatukset ovat sitäkin synkempiä, ja luuli nähneensä näyn. Hänen mieleensä johtui nyt, vaikka hän olikin epäuskoinen, mitä Balsamon mukana ollut nainen oli hänelle sanonut lähtiessään ratsastamaan pakoon. Eikö noita ollut voinut manata esiin jonkun aaveen, tuo mies, jolla oli mahti johdattaa pahaan itse puhtaudenenkelikin?
Mutta Gilbertillä oli toinenkin ominaisuus, joka oli tuloksiltaan vieläkin kiduttavampi kuin tämä nyt mainittu: se oli järjellinen harkinta. Hän kutsui nyt avukseen kaikki vapaa-ajattelijain todistukset aaveita vastaan, ja hänen "Filosoofisesta sanakirjasta" lukemansa kirjoitus Kummitus antoi hänelle jälleen rohkeutta, mutta tuotti hänelle samalla suuremman, joskin paremmin perustellun pelon.