Jos hän tosiaan oli jonkun nähnyt, täytyi nähdyn olla elävä ihminen. Ja ennen kaikkea ihminen, jolla olivat omat syynsä häntä tällä tavalla urkkia.
Pelko johti hänen mieleensä parooni de Taverneyn; mutta hänen omatuntonsa kuiskasi hänelle erään toisen nimen.
Hän vilkaisi paviljonki-rakennuksen toiseen kerrokseen. Olemme jo sanoneet, että valo oli siellä sammutettu Nicolen huoneesta ja ettei hänen ikkunaruuduistaan näkynyt pilkahdustakaan.
Ei hiiskausta, ei pienintä ääntä, ei valoa koko rakennuksessa paitsi vieraan huoneessa. Gilbert katseli ympärilleen ja kuunteli. Mutta kun hän ei nyt nähnyt eikä kuullut mitään, otti hän jälleen tikapuunsa, tälläkertaa varmasti vakuutettuna, että hänen silmänsä olivat pettäneet. Voihan se olla luonnollista, sillä olihan hän tilassa, jolloin sydän lyö liian kiivaasti, ja hän arveli, että tuo näky mahtoi olla ainoastaan keskeytys näkötoiminnassa, kuten sitä teknillisesti voitaisiin nimittää, eikä suinkaan sen toiminnan säännöllinen tulos.
Kun hän oli asettanut tikapuut seinää vastaan ja nosti jalkansa niiden ensimäiselle kapulalle, aukesi ja sulkeutui Balsamon ovi. Hän oli päästänyt ulos Andréen, joka laskeutui nyt alas portaita, ilman kynttilää ja äänettömästi kuin häntä olisi opastanut ja tukenut yliluonnollinen voima.
Andrée tuli sillä tavoin portaitten juurelle ja kulki aivan Gilbertin ohitse, niin että hänen vaatteensa sipaisivat häntä, joka piili pimeässä, ja jatkoi matkaansa.
Kun parooni de Taverney oli jo unessa, la Brie mennyt maata, Nicole toisessa siipirakennuksessa ja Balsamon ovi suljettuna, niin saattoi Gilbert olla varma, ettei hän tulisi yllätetyksi. Gilbert taisteli rajusti itseään vastaan, mutta seurasi sitten Andréeta, astuen samaan tahtiin kuin hän.
Andrée meni eteisen läpi ja sisään salin ovesta. Gilbert seurasi häntä tuska sydämessä. Mutta vaikka ovi jäi auki, hän pysähtyi kuitenkin. Andrée meni ja istahti tuolille klaveerin ääreen, jonka kannella kynttilä yhä paloi.
Gilbert repi rintaansa koukistunein kynsin. Tällä samalla paikalla oli hän puoli tuntia sitten suudellut tuon naisen hameenhelmaa ja kättä, eikä neito ollut silloin suuttunut. Juuri täällä oli hän niin paljon toivonut, oli ollut niin onnellinen.
Epäilemättäkin johtui tuo nuoren tytön suvaitsevaisuus jostakin hänessä syvällä piilevästä turmeltuneisuudesta; sellaisista tapauksista oli Gilbert lukenut eräissä romaaneissa, jotka olivat enemmistönä paroonin kirjastossa. Tai johtui se jostakin aistipetoksesta, jonka tapaisia hän oli nähnyt seliteltävän eräissä fysioloogisissa tutkimuksissa.