Tätä juuri Gilbert toivoikin, sillä Nicolen kanssa poistuessaan hän pääsisi Andréesta loitommalle.
— Olkoon menneeksi, minä tulen, — sanoi hän.
Hän läksi todellakin Nicolen perästä, joka vei hänet piharuohikolle ja veti oven mennessään kiinni.
— Mutta, — sanoi Gilbert, — neiti Andrée lähtee makuukamariinsa, hän kutsuu ehkä sinua avukseen asettuessaan levolle, etkä sinä ole silloin saapuvilla.
— Jos luulet, että minä tällä hetkellä siitä välitän, niin erehdytpä suuresti. Minä viis siitä, kutsui hän minua tai oli kutsumatta! Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi.
— Voisit, Nicole, jättää huomiseen asian, jota sinulla on minulle; neiti on ankara, senhän tiedät.
— Ohoo, kylläpä hänen kelpaa nyt olla ankara, ja varsinkin minua kohtaan!
— Nicole, minä lupaan sinulle, että huomenna…
— Sinä lupaat! Ne ovat koreita, nuo sinun lupauksesi, ja kannattaa niihin luottaa! Etkö sinä luvannut minulle odottaa minua tänään kello kuusi Maison-Rougen puolella? Missä sinä olit siihen aikaan? Aivan toisella taholla, sillä sinähän toit sieltä tänne tuon matkustajan. Sinun lupauksesi, niille annan tällä kertaa yhtä vähän arvoa kuin Annonciade-luostarin rippi-isän sanoille, joka oli vannonut pitävänsä rippitunnustuksemme salassa, mutta menikin kielimään kaikki syntimme luostarin johtajattarelle.
— Nicole, muista, että sinut ajetaan pois palveluksesta, jos huomataan…