— Ja sinua ei kai ajeta, sinua, neitiin rakastunutta? Ei, sitä herra parooni tietysti ujostelee tekemästä.
— Minua ei ole mitään syytä ajaa pois, — vastasi Gilbert koettaen itseään puolustaa.
— Tietysti! Parooni on kai antanut sinulle luvan kosiskella hänen tytärtään? Enpä tiennyt, että hän on sellainen filosoofi ja valistusmies.
Gilbert olisi saattanut yhdellä ainoalla sanalla Nicolelle todistaa, että jos hän itse olikin syyllinen, ei Andrée puolestaan ollut vähimmässäkään määrässä hänen kanssarikollisensa. Hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin kertoa Nicolelle, mitä hän tänä yönä oli nähnyt, ja niin uskomattomalta kuin asia tuntuikin, olisi Nicole sen luonnollisesti uskonut, sillä sellainen kaunis käsitys naisilla yleensä on toisistaan. Mutta syvempi harkinta sai estetyksi nuorukaisen tekemästä tätä paljastusta. Andréeta koskeva salaisuus oli niitä, joista miehellä voi olla hyötyä, halusipa hän sitten rakkautta tai muita, aineellisempia ja varmempia aarteita.
Gilbertin himoitsema aarre oli rakkaus. Hän punnitsi Nicolen vihan vähemmän vaaralliseksi kuin Andréen omistaminen oli toivottavaa. Ja hän valitsi heti noista kahdesta toisen eikä puhunut mitään koko öisestä seikkailusta.
— No, koska sinä välttämättä tahdot, niin selvittäkäämme välimme, — sanoi Gilbert.
— Oh, se on pian tehty, — huudahti Nicole, jonka luonne oli aivan päinvastainen kuin Gilbertin eikä sallinut hänen koskaan vallita hetkellisiä tunteitaan. — Mutta sinä olet oikeassa, täällä pihalla on epämukavaa; mennään minun kamariini.
— Sinun kamariisi! — huudahti Gilbert kauhistuneena; — mahdotonta.
— Miksikä niin?
— Me menemme tahallamme paikkaan, jossa meidät yllätetään.