Nicole istahti sängynreunalle, Gilbert tuon lippaan kulmalle.
Nicole oli rauhoittunut portaita ylös noustessaan. Hän tunsi nyt, kun hän vallitsi tunteitaan, olevansa voimakas. Gilbert sitävastoin, joka vapisi yhä entisistäkin tunteenpuuskista, ei voinut saavuttaa kylmäverisyyttään. Ja hän tunsi vihan paisuvan itsessään sikäli kuin se nyt tytössä, hänen tahtonsa hillitsemänä, näköjään sammui.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana Nicole tähysteli Gilbertiä palavin ja harmistunein silmin.
— No niin, — sanoi hän, — sinä siis rakastat neitiä ja petät minua?
— Kuka sinulle on sanonut, että minä rakastan neitiä? — vastasi
Gilbert.
— Hyh, siunatkoon, sinullahan on kohtauksia hänen kanssaan.
— Kuka sinulle on sanonut, että minulla on kohtauksia hänen kanssaan?
— Kenenkä muun kanssa sinulla sitten oli asioita paviljongissa?
Noidanko?
Ehkäpä. Tiedäthän, että minä olen kunnianhimoinen. Sano paremmin: kateellinen. — Se on sama sana tulkittuna hyvään tai pahaan suuntaan.
— Älkäämme muuttako puhetta asioista kiistelyksi sanoista. Sinä et rakasta minua enää, eikö niin?