— Monsieur Gilbert, — sanoi Nicole, — te olette raukka ja minä luulenkin, että minä olenkin parempi teitä.
— Lopettakaamme, — vastasi Gilbert ja nousi seisoalleen, — sillä me hukkaamme aikaa, te lausumalla minulle loukkauksia ja minä kuuntelemalla niitä. Te olette rakastanut minua siksi, että se miellytti teitä, eikö niin?
— Tottahan toki!
— No niin, se ei ole riittävä syy tehdä minua onnettomaksi, minua, siksi että te olette tehnyt sellaista, joka teitä miellytti.
— Sellainen typerys, — sanoi Nicole, — luulla minua niin luonnottomaksi, ettei minua muka tarvitse peljätä!
— Peljätä teitä, Nicole? Kuulkaahan! Mitä te minulle voisitte?
Mustasukkaisuus sokaisee teidät.
— Mustasukkaisuus? Minäkö mustasukkainen? — sanoi nuori tyttö hermostuneesti nauraen. — Ah, te erehdytte suuresti, jos luulette, että minä olen mustasukkainen. Ja kenelle minä olisin mustasukkainen, sanokaapas? Onko paikkakunnalla kauniimpaa tyttöä kuin minä? Jos minulla olisi yhtä kauniit kädet kuin neidillä, ja minä saan ne kauneiksi, kun lakkaan tekemästä työtä, — enkö minä olisi yhtä hyvä kuin neitikin? Minun hiukseni, katsokaa minun hiuksiani, — ja nuori tyttö avasi nauhan, joka piti niitä koossa, — minä voin kääriytyä tukkaani kantapäihin asti kuin vaippaan. Olen kookas, olen sopusuhtainen. — Ja Nicole puristi vyötärönsä käsiensä väliin. — Minulla on hampaat kuin helmet. — Ja hän katseli hampaitaan kolmikulmaisesta kuvastimen palasesta, joka riippui hänen sänkynsä päässä. — Jos tahdon jollekulle hymyillä ja katsella häntä eräällä erikoisella tavalla, niin näen tuon jonkun punastuvan, värisevän ja vääntelehtivän katseeni kosketuksesta. Olette minun ensimäinen rakastajani, se on totta; mutta te ette ole ole ensimäinen, jolle minä olen kiemaillut. — Kuule, Gilbert, sinä naurat, — jatkoi tyttö ja hän oli uhkaavampi näin, hymy huulille syttyen ja taas sammuen, kuin oli ollut kiihkeästi uhatessaan. — Usko minua, älä pakota minua taisteluun sinua vastaan; älä johda minua kokonaan pois siltä kaidalta tieltä, jolla minua pitää vielä jokin äidin opetusten hämärä muisto, jokin lapsuuden rukousten yksitoikkoinen käsky. Jos minä kerran heittäydyn häveliäisyydestä syrjään, varo itseäsi, Gilbert, sillä silloin et saa moittia itseäsi ainoastaan sellaisista onnettomuuksista, joita se on sinulle tuottava, vaan niistäkin, joita se tuo muille.
— Onneksi vaan, — sanoi Gilbert, — te olette nyt jo päässyt melkoisen korkealle, Nicole, ja minä olen vakuutettu eräästä seikasta.
— Mistä?
— Että jos minä nyt suostuisin naimaan teidät…