— Niin?
— Niin te vuorostanne antaisitte minulle rukkaset.
Nicole mietti hetken; sitten sanoi hän kädet nyrkissä ja kiristellen hampaitaan:
— Luulen, että olet oikeassa, Gilbert. Minä luulen, että minäkin alan jo nousta tuota vuoren rinnettä, josta sinä olet puhunut. Luulen että minäkin alan huomata näköpiirini laajentuvan. Luulen, että minunkin kohtalokseni on sallittu tulla joksikin. Ja todellakin on liian vähäpätöistä tulla vaan jonkun oppineen tai filosoofin vaimoksi. — Ja nyt, kavutkaa tikapuillenne ja varokaa, ettette katkaise niskaanne, vaikka uskonkin, että se olisi pelkäksi onneksi muille ihmisille ja ehkä teille itsellännekin. Ja tyttö käänsi Gilbertille selkänsä ja alkoi riisuutua aivan kuin nuorukainen ei olisi ollutkaan huoneessa.
Gilbert seisoi hetken liikkumatta, epäröiden ja voimatta tehdä päätöstä. Sillä suuttumuksen runouden ja mustasukkaisuuden tulen sytyttämänä oli Nicole tosiaan hurmaava olento.
Mutta Gilbertin sydämessä piili kuitenkin jo varmistunut päätös erota Nicolesta, — sillä saattoihan Nicole olla vahingoksi sekä hänen rakkaudenhaaveilleen että hänen kunnianhimoisille unelmilleen. Gilbert pysyi lujana.
Kun Nicole ei enää muutaman sekunnin päästä kuullut takaansa mitään ääntä, niin hän kääntyi: kamarissa ei ollut ketään.
— Läksi, — mutisi hän itsekseen, — läksi!
Hän meni ikkunansa ääreen; kaikki oli ulkona pimeää, kaikki valot sammuneet.
— Entä neiti! — sanoi Nicole itsekseen.