Ja tyttö meni varpaisillaan alas portaita, tuli emäntänsä kamarin ovelle ja kuunteli.

— Hyvä, — sanoi hän, — hän on mennyt omin neuvoin levolle ja nukkuu. Odotahan huomiseen! — Oh, kyllä minä saan tietää, rakastatko sinä häntä!

11.

Kamarineitsyt ja hänen emäntänsä,

Sieluntila, jossa Nicole oli palannut kamariinsa, ei ollut suinkaan niin tyyni kuin hän teeskenteli. Koko kevytmielisyys, jonka hän luuli näyttäneensä, ja koko varmuus, jolla hän uskoi prameilleensa, supistuikin tytössä todellisuudessa pelkästään sievoiseen annokseen kerskuntaa, joka riitti kylläkin tekemään hänet vaaralliseksi ja sai näyttämään hänet siveellisesti pilaantuneelta. Nicolen mielikuvitus oli syntyjään hillitön, hänellä oli huonon lukemisen turmelema äly. Tällaisen älyn ja mielikuvituksen yhdistelmä päästi hänen kiihkeät aistinsa usein valloilleen, mutta hän ei ollut suinkaan mikään kuivajärkinen olento; jos hänen itserakkautensa, joka oli hänessä kaikkivaltias voima, joskus pystyikin pysäyttämään kyyneleet hänen silmiinsä, niin nuo väkivaltaisesti torjutut kyyneleet lankesivat vaan hänen omalle sydämelleen, kalvavina kuten pisarat sulaa lyijyä.

Yksi ainoa mielenilmaus oli äsken hänessä ollut todellisuuden mukainen ja oikea. Se oli tuo halveksiva hymy, jolla hän oli ottanut vastaan Gilbertin ensimäiset loukkaukset: se hymyily ilmaisi kaikki hänen sydämensä salaiset haavat! Nicole ei kyllä ollut mikään hyveellinen tyttö, eikä hänellä ollut periaatteita! mutta, hän oli pitänyt lankeemustaan arvossa, ja kun hän oli antautunut, jopa niin täydellisesti kuin hän oli sen tehnyt, oli hän luullut antaneensa tosiaan lahjan. Gilbertin välinpitämättömyys ja tuhmanylpeys tekivät hänet tytön silmissä raukaksi, Nicole oli saanut ankaran rangaistuksen viastaan ja hän tunsi kipeästi sen rangaistuksen tuottaman tuskan. Mutta hän nousi pystyyn piiskan vinkuessakin ja vannoi, että Gilbert saisi maksaa, ellei kaikkea, niin ainakin osan pahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt.

Nicole, nuori, voimakas, maalaista terveyttä uhkuva tyttö, hänellä oli kyky unhoittaa, kallis lahja jokaiselle, kuka tahtoo hallita niitä, jotka häntä rakastavat. Ja niinpä saattoikin hän vaipua aivan rauhassa uneen, laadittuaan ensin pienen kostosuunnitelman kaikkien pahain valtain avulla, jotka suvaitsivat asua hänen seitsentoista-vuotiaassa sydämessään.

Muuten näytti neiti de Taverney hänestä aivan yhtä suuressa määrin syylliseltä kuin Gilbert, jopa rikollisemmaltakin. Aatelistyttö, täynnä itsepintaisia ennakkoluuloja, tyttö, joka oli pakahtua ylpeyteensä, tyttö, joka luostarissa Nancyssä puhutteli ruhtinattaria kolmannessa persoonassa, joka voi pelkästään teititellä herttuattaria ja sinutella markiisittaria eikä halvemmille suvainnut sanaakaan; Andrée, tuo päältä katsoen kylmä kuvapatsas, mutta marmorikuorensa sisässä tunteekas, tuo kuvapatsas näytti Nicolesta naurettavalta ja surkealta silloin, kun se rupesi Gilbertin tapaisen kylä-Pygmalionin naiseksi.

Sillä, se on tiedettävä, Nicole tunsi luonnon naiselle antamalla hienolla vaistolla, että hän oli ainoastaan järkensä puolesta Gilbertiä alempi, mutta muussa suhteessa parempi häntä. Ellei Gilbertillä olisi ollut tuota järjen ylemmyyttä, jonka hän oli saavuttanut viisi-, kuusivuotisella lukemisella, voittaen tytön siinä suhteessa, niin olisi Nicole, vaikka olikin vaan häviöön joutuneen paroonin kamarineitsyt, suorastaan tuntenut häväisseensä itsensä talonpojalle antautuessaan.

Mitä hänen emäntänsä siis teki, jos hän tosiaan oli antautunut
Gilbertille?