Nicole ajatteli ensin kertoa parooni de Taverneylle, mitä hän oli luullut yöllä nähneensä, mutta jota hän ei todellisuudessa ollut nähnyt, vaan ainoastaan kuvitteli nähneensä. Mutta sitten arveli hän tekevänsä siinä suunnattoman virheen, ensinnäkin ottaen huomioon parooni de Taverneyn luonteen; sillä parooni tietysti vaan nauraisi koko asialle, joskin sivaltaisi Gilbertiä korvalle ja ajaisi hänet talosta pois. Ja toisena esteenä oli myöskin Gilbertin luonne, sillä varmaan nuorukainen pitäisi sellaista kostoa sangen pienenä ja raukkamaisena.
Mutta tuottaapa Gilbertille tuskia Andréessa! Anastaa valta heihin molempiin, nähdä heidän kalpenevan ja punastuvan kamarineitsyen katseen heitä kohdatessa! Tulla heidän itsevaltiaaksi komentajakseen ja saada Gilbert vielä katumaan aikaa, jolloin se käsi, jota hän suuteli, oli kova ainoastaan hipiältään! Kas se tuntui Nicolen mielikuvituksesta suloiselta ja imarteli hänen ylpeyttään! Se näytti hänestä tosiaan tepsivältä, ja niin päätti hän menetellä. Sitten hän vaipui uneen.
Päivä valkeni, kun hän heräsi, reippaana, keveänä ja selkein päin. Hän uhrasi tavallisen aikansa pukeutumiseen, nimittäin tunnin, sillä pelkästään hänen pitkän tukkansa sukimiseen olisi jonkun toisen käsi, joka ei ollut niin taitava tai työssään tunnollinen kuin hänen, kuluttanut jo kaksinverroin aikaa. Nicole tarkasti silmiään siitä kolmikulmaisesta, alta tinapaperilla peitetystä lasista, josta olemme puhuneet ja joka hänellä oli kuvastimena. Ja hänen silmänsä näyttivät hänestä kauniimmilta kuin koskaan ennen. Hän jatkoi tutkimustaan ja katsoi silmiensä jälkeen suutansa. Niin, hänen huulensa eivät olleet suinkaan kalvenneet, vaan ne pyöristyivät täyteläisinä kuin kirsikka tuon hienomuotoisen ja hiukan pystyn nenän alla. Ja hänen kaulansa, jota hän varjeli mitä suurimmalla huolella auringon suudelmilta, oli valkea kuin liljan kukka, ja mikään ei saattanut olla upeampaa kuin hänen rintansa tai solakampaa ja kaarevampaa kuin hänen vartalonsa.
Nähdessään itsensä niin kauniiksi ajatteli Nicole, että hän kylläkin kelpasi tekemään Andréen mustasukkaiseksi.
Hänen moraaliset tunteensa eivät olleet suinkaan täysin turmeltuneet, sen näemme, koskapa hän ei ajatellut Andréen tehneen tekoaan pelkästään oikusta tai päähänpistosta, vaan koska hän kerran arveli, että neiti de Taverney saattoi rakastaa Gilbertiä.
Tällä tavoin ruumiillisesti ja sielullisesti aseestettuna avasi Nicole sitten Andréen kamarin oven, kuten hänellä oli emännältään lupa tehdä, milloin neiti ei ollut kello seitsemän aikaan aamulla itse noussut ylös.
Tuskin oli Nicole päässyt huoneeseen, kun hän pysähtyi. Andrée virui vuoteessaan kalpeana ja kauniit hiukset otsalla hiessä uiskennellen, hengittäen vaivalla ja vääntelehtien tuon tuostakin raskaassa unessaan tuimaa tuskaa kärsivän näköisenä. Peitot eivät suojanneet hänen puoleksi riisuutunutta ruumistaan, vaan olivat hänen allaan kasaan sysättyinä ja rypistettyinä. Ja tällaisessa kiihtynyttä mielentilaa ilmaisevassa epäjärjestyksessä hän nojasi toista poskeaan käsivarteensa ja pusersi toista kättään marmorivalkeaa rintaansa vastaan.
Silloin tällöin keskeytyi hänen hengityksensä ja purkausi sitten ilmi tuskan korahduksina. Ja hänen huuliltaan pääsi käsittämättömiä valituksia.
Nicole katsoi häntä hetken aikaa vaiti ja pudisti päätään, sillä hän myönsi ja ymmärsi nyt itsekseen, ettei ollut niin kaunista naista, joka voisi kilpailla Andréen kanssa.
Sitten meni hän ikkunan luo ja avasi luukun.