Valovirta tulvahti heti kamariin ja sai neiti de Taverneyn sinertävät luomet värähtämään.
Hän heräsi ja tahtoi nousta ylös, mutta tunsi ruumiissaan sellaisen väsymyksen ja niin ankaran tuskan, että hänen päänsä hervahti takaisin pielukselle ja että häneltä pääsi huudahdus.
— Oi, Herra Jumala, mikä teillä on, neiti? — virkkoi Nicole.
— Onko jo myöhä? — kysyi Andrée hieroen silmiään.
— Sangen myöhä; neiti on loikonut vuoteessa tunnin kauemmin kuin tavallista.
— En tiedä, mikä minulla on, Nicole, — sanoi Andrée katsellen ympärilleen päästäkseen täyteen varmuuteen, missä hän oli. — Ruumiini on aivan kangistunut. Rintani on kuin murskattu.
Nicole loi häneen terävän katseen ennenkuin vastasi.
— Neiti on viime yönä vilustunut, — alkoi hän sitten.
— Viime yönä? — vastasi Andrée kummastellen. — Oh, — huudahti hän huomatessaan, missä epäjärjestyksessä hänen vaatteensa olivat, — enkö minä sitten olekaan riisuutunut? Miten se on mahdollista?
— Hm, — myhähti Nicole, — neidin sopii muistella.