— Minä en muista mitään, — vastasi Andrée painaen otsaansa kaksin käsin. — Mikä minulle on tullut? Olenko minä hullu?
Ja hän nousi istualleen katsellen uudestaan ympärilleen melkein tajuttomin kasvoin. Sitten lisäsi hän vaivalla:
— Ah niin, nyt minä muistan: eilen minä olin niin väsynyt, minua niin painosti… se oli luultavastikin tuo myrsky; sitten…
Nicole osoitti sormellaan hänen sänkyään, joka oli sekaisin, mutta siitä huolimatta peite päällä.
Andrée keskeytti; hän mietti tuota muukalaista, joka oli katsonut häneen niin kummallisella tavalla.
— Niin, sitten?… — kysyi Nicole muka säälivänä.
Neiti Andrée näytti koettavan muistella.
— Sitten, — jatkoi hän, — minä nukuin klaveerin eteen. Siitä hetkestä saakka minä en muista enää mitään. Olen tainnut lähteä huoneeseeni puoliunessa ja siis heittäytynyt siihen jaksamatta riisuutua.
— Olisi pitänyt kutsua minut avuksi, — sanoi Nicole mairealla äänellä; — enkö minä ole neidin kamarineitsyt?
— Se ei kai johtunut mieleeni tai en sitten jaksanut sinua kutsua, — vastasi Andrée aivan rehellisesti ja viattomana.