— Ulkokullattu! — mutisi itsekseen Nicole. Sitten hän lisäsi:
— Mutta sittenpä neiti istui vielä sangen myöhään klaveerin ääressä, sillä ennenkuin neiti meni huoneeseensa, minä kävin alhaalla, kun kuulin täältä liikettä.
Tässä Nicole keskeytti toivoen näkevänsä Andréen jollakin tavalla häiriintyvän: hänen värähtävän tai punastuvan. Mutta Andrée pysyi aivan tyynenä ja hänen kasvojensa kirkkaasta kuvastimesta olisi saattanut nähdä aina hänen sielunsa syvyyteen.
— Minä kävin alhaalla… — toisti Nicole,
— Niin? — kysyi Andrée.
— Niin, neiti ei ollutkaan klaveerin ääressä.
Andrée kohotti päätänsä; mutta oli mahdotonta huomata hänen kauneissa silmissään muuta kuin kummastusta.
— Sepä on merkillistä, — sanoi hän.
— Sitä se on.
Sanoit, etten minä ollut salissa; mutta en sieltä hievahtanutkaan.