— Eteisessä. Lähellä portaita.
— Minut? — huudahti Andrée kummastuneena.
— Juuri neidin. Ehkäpä minä nyt neidin tunnen, — lisäsi Nicole muka leikillisesti naurahtaen.
— Mutta minä olen kuitenkin varma, että minä en poistunut salista, — virkkoi Andrée, koettaen viattomasti hakea vastausta muististaan.
— Ja minä olen varma, että näin neidin eteisessä, — sanoi Nicole. — Minä ajattelin lisäksi, — jatkoi hän nyt kahta vertaa tarkkaavampana, — että neiti oli ollut kävelemässä puutarhassa. Viime yönä oli niin kaunista rajuilman jälkeen. On niin miellyttävää kävellä yöllä; ilma on raikkaampi, kukat tuoksuvat paremmalta, eikö niin, neiti?
— Mutta sinähän tiedät, että minä en uskaltaisi kävellä yöllä, — sanoi Andrée hymyillen; — minä, joka olen niin pelkuri.
— Voihan kävellä jonkun toisen kanssa, — vastasi Nicole, — ja silloin ei pelkää.
— Ja kenen kanssa minä mielestäsi kävelisin? — kysyi Andrée, joka ei mitenkään saattanut aavistaa joutuneensa kuulusteltavaksi kamarineitsyensä kanssa jutellessaan.
Nicole ei pitänyt edullisena ulottaa tutkimuksiaan pitemmälle. Moinen kylmäverisyys, joka tuntui hänestä suorastaan teeskentelyn huipulta, oikein peloitti häntä. Ja lisäksi piti hän viisaampana kääntää puheen toisaalle.
— Neiti sanoi äsken, että teillä on tuskia? — virkkoi hän.