— Niin, kovia tuskia, — vastasi Andrée; — minä olen kuin lamattu väsymyksestä, enkä tiedä siihen mitään syytä. Minä en tehnyt eilisiltana mitään muuta kuin muinakin päivinä. Jospa minä tulen sairaaksi!
— Oh, neiti, — sanoi Nicole, — ihmisellähän on joskus suruja.
— Suruja? — toisti Andrée.
— Niin, surut saavat aikaan samaa kuin kova uupumus. Minä tiedän sen hyvin.
— Vai niin, onko sinullakin suruja, sinulla, Nicole?
Ja nämä sanat lausuttiin niin halveksivan välinpitämättömästi, että ne virittivät Nicolessa rohkeuden turvautua viimeisiin aseisiinsa.
— On, neiti, — vastasi hän luoden silmänsä maahan, — kyllä, minulla on suruja.
Andrée laskeutui huolettomasti vuoteestaan ja riisuutuessaan kokonaan pukeutuakseen hän sanoi:
— Kerrohan minulle.
— Niin, minä tulinkin neidin luo sanoakseni, että… Hän keskeytti,