— Sinä sanoit, että minä olen puhellut Gilbertin kanssa?
— Niin, neiti, ja sanon vieläkin.
Ajatus, jota Andrée oli jo hetken miettinyt, mutta pitänyt aivan mahdottomana, pälkähti taas hänen päähänsä.
— Mutta tuo raukkahan on mustasukkainen, taivas varjelkoon! — huudahti hän nauruun purskahtaen. — Rauhoitu, Legay-parka, minä en tähystele sinun Gilbertiäsi, enkä minä tietäisi sanoa edes, minkä väriset hänen silmänsä ovat.
Ja Andrée tunsi nyt olevansa aivan valmis antamaan tytölle anteeksi hänen sanansa, jotka eivät hänestä enää olleetkaan nenäkkyyttä, vaan hulluutta.
Tätä ei Nicole suinkaan tarkoittanut; hänen mielestään oli loukattu juuri häntä itseään, eikä hän suinkaan pyytänyt anteeksi.
— Sen minä uskon, — vastasi Nicole, — eikä sitä tietoa saakaan katsomalla häntä yönaikaan.
— Mitä nyt? — huudahti Andrée, joka alkoi jo ymmärtää, mitä kuuli, mutta ei voinut vielä uskoa korviaan.
— Sanon, että jos neiti ei puhu Gilbertille muuta kuin yöllä, niinkuin neiti eilis-iltana teki, niin sillä tavalla ei liioin opi tietämään, minkä näköiset hänen kasvonsa tai silmänsä ovat.
— Jos et tuossa tuokiossa selvitä, mitä tarkoitat, niin varo itseäsi! — huudahti Andrée aivan kalpeana.