— Oh, se on helppoa, — vastasi Nicole, hyljäten koko varovaisen suunnitelmansa. — Minä näin viime yönä…
— Vaiti, minua huudetaan tuolta alhaalta, — virkkoi Andrée.
Tosiaan joku huusi puutarhasta:
— Andrée, Andrée!
— Siellä on herra parooni, isänne, neiti, — sanoi Nicole, — ja tuo vieras, joka oli täällä yötä.
— Mene sinä sinne; sano, että minä en saata tulla vastaamaan, sano että minä voin pahoin, että minä olen väsynyt ja kipeä. Ja tule sitten takaisin, että minä saan selvän tästä merkillisestä väittelystä.
— Andrée! — huusi parooni uudestaan; — täällä vain hra de Balsamo tahtoo lausua sinulle hyvää huomenta.
— Mene, sanon minä, — toisti Andrée osoittaen Nicolelle ovea käskevänä kuin kuningatar.
Nicole totteli, niinkuin Andréeta aina täytyi totella: vastaamatta, suutaan mutistamatta.
Mutta kun Nicole oli lähtenyt huoneesta, tunsi Andrée itsessään jotain merkillistä. Niin lujasti kuin hän olikin päättänyt olla näyttäytymättä, tunsi hän ikäänkuin jokin voimakas ja vastustamaton mahti olisi vetänyt häntä ikkunaa kohti, jonka kamarineitsyt oli jättänyt auki.