— Siksi, että jotkut piirteet Nicole Legayn kasvoissa ovat samanlaiset kuin sillä henkilöllä, joka tänne tulee.
Ja te sanotte, että tuo Nicolea muistuttava nainen on vallasnainen, hyvin ylhäinen nainen? Näettekö nyt, että puhutte aivan mahdottomia!
— Miksikä niin? Minä ostin kerran muinoin orjattaren, joka oli niin suuressa määrin kuningatar Kleopatran näköinen, että aiottiin viedä hänet Roomaan ja kuljettaa tuon kuningattaren asemasta Oktavianuksen riemusaatossa.
— Kas, nyt suistutte jälleen sille tolalle! — tokaisi parooni.
— No olkoon, tehkää miten haluatte tämän neuvoni suhteen, hyvä isäntäni. Ymmärrättehän, että asia ei kuulu lainkaan minuun, vaan se koskee ainoastaan omaa etuanne.
— Mutta millä tavoin voi Nicolen ulkonäkö loukata tuota henkilöä?
— Olettakaa, että te olisitte Ranskan kuningas, mitä asemaa en teille toivota, tai dauphin, jota toivotan teille vielä vähemmän, ihastuisitteko silloin suuresti, jos johonkin taloon tullessanne näkisitte siellä palvelijattarien joukossa luvattoman jäljennöksen omasta majesteettisesta naamastanne?
— Peijakas, — sanoi parooni, — tämä toi vielä ankaramman ongelman.
Siitä, mitä nyt sanoitte, johtuisi siis…?
— Että tuo korkea-arvoinen ja mahtava nainen, joka tänne tulee, olisi ehkä tyytymätön huomatessaan oman elävän kuvansa lyhyeen hameeseen puettuna ja palttinahuivi kaulassa.
— Hyvä, — sanoi Taverneyn parooni yhä nauraen, — siitä pahasta selvitään, kun sen aika tulee. Mutta kuulkaahan, hyvä vieras, tuo minun poikani tulo minua ilahuttaa kaikkein enimmin! Se rakas Filip! Että onni paiskaa hänet tänne noin aivan aavistamatta!