— Tuokaa siis tänne tikari, — sanoi puheenjohtaja.
— Se on tarpeetonta, — virkkoi tuntematon ja pudisti halveksivasti päätänsä.
— Kuinka, tarpeetontako? — huudahtivat kaikki kokoontuneet.
— Niin, tarpeetonta, — kertasi tulokas kaikkia muita kovemmalla äänellä. — Tarpeetonta, toistan minä, koska te siten hukkaatte kallista aikaa.
— Mitä sanotkaan? — huudahti puheenjohtaja.
— Minä sanon, että minä tunnen kaikki teidän salaisuutenne, että kaikki nämä kokeet, joita te olette minulta vaatineet, ovat ainoastaan lasten leikkejä, arvottomia vakavain miesten tuokiotakaan ajateltaviksi. Minä sanon, että tuo surmattu mies ei ole kuollut; sanon, että veri, jota minä join, oli viiniä, joka oli pantuna litteään nahkaleiliin hänen rintansa kohdalle vaatteiden alle. Minä sanon, että ruuti ja kuula putosivat tämän pistoolin perään, kun minä virittäessäni hanan saatoin aukeamaan erään läpän, joka nieli ne aukkoonsa. Ottakaa siis pois tehoton aseenne, sopiva peljättämään arkimuksia. Nouse ylös, valhe-ruumis: sinun ei pidä säikytellä väkeviä.
Hirveä huuto kajahti holvin alla.
— Sinä tunnet meidän salaisuutemme! — huudahti puheenjohtaja. —
Sinä olet siis joko näkevä tai petturi?
— Kuka sinä olet? — kysyi yhtaikaa kolmesataa ääntä; ja kaksikymmentä miekkaa välkkyi lähinnä seisovain aaveitten käsissä ja suuntautui jo tuntemattoman rintaa kohti, painuen alemmaksi kaikki samanlaisella liikkeellä niinkuin opetetun falangin käyttäminä.
Mutta hän seisoi vain tyynenä hymyillen, pää pystyssä ja pudistaen jauhoittamatonta tukkaansa, jota piti koossa ainoastaan tuo hänen otsansa ympäri sidottu nauha: