Filip de Taverney.
Filip de Taverney, Maison-Rougen ritari, ei ollut yhtään sisarensa näköinen, vaikka hän olikin yhtä kaunis miehenä kuin Andrée naisena. Kaunis, sillä hänen silmäinsä ilme oli samalla tyyni ja ylpeä, hänen kasvojensa muoto säännöllinen, hänen kätensä ihailtavan sirot, jalkansa pienet kuin naisen ja hänen vartalonsa kasvultaan maailman sopusuhtaisin. Ja niinpä häntä voikin sanoa suorastaan ihastuttavaksi herrasmieheksi.
Kuten kaikki jalommat luonteet, joiden on tuskallista elää maailman niille varustamassa huonossa kohtalossa, Filip oli surullinen, mutta ei kuitenkaan synkkä. Tästä surusta johtui kai myöskin hänen lempeytensä, sillä ellei hänellä olisi ollut tuota epäoleellista suruansa, olisi hän ollut pohjimmaisen luonteensa mukaisesti omavaltainen, ylpeä ja sangen vähän seuraan taipuva. Pakko elää köyhien parissa, jotka olivat vaarallisessa suhteessa hänen vertaisiaan, kuten kaikkien rikkaidenkin seurassa, jotka olivat hänen vertaisiaan oikeuksien puolesta, lauhdutti tuota luonnetta, joskin Luoja sen oli luonut alunpitäin tuimaksi, käskeväksi ja herkäksi närkästymään. Jalopeuran alistumisessa on aina jonkin verran halveksumista.
Tuskin oli Filip syleillyt isäänsä, kun Andrée, jonka tämä iloinen tapaus oli temmaissut vapaaksi hänen magneettisesta huumauksestaan, riensi heittäytymään, kuten olemme kertoneet, nuorukaisen kaulaan.
Ja sitten seurasivat nyyhkytykset ilmaisten, kuinka tärkeänä puhtaan neidonsydän piti tätä veljensä näkemistä monesta aikaa.
Filip piti Andréeta ja isäänsä kädestä ja vei heidät mukanaan saliin.
Ja sinne he nyt jäivät kolmisin.
— Te ette tahdo uskoa, isä; sinä olet hämmästynyt, siskoni, — virkkoi hän saatuaan heidät istumaan kahdenpuolen itseään.
Kuitenkaan ei mikään ole puhtaampaa totta kuin tämä uutinen; joku hetki vaan, ja madame la dauphine on meidän matalan kattomme alla.
Se täytyy kaikin mokomin estää, ventrebleu! — huudahti parooni. — Jos niin kävisi, saisimme ikuisen häpeän. Jos madame la dauphine tulee täältä etsimään Ranskan ylimystön näytettä, niin minä säälin häntä suuresti! Mutta mikä sattuma, sanopas, sai hänet valitsemaan juuri minun kotini?
— Oh, se on koko seikkailu, isä!