— Kuinka madame la dauphine on kiltti! Ja kuinka hienosti sanottu! — huudahti Andrée pannen kätensä vastatusten.
— Ja minä painoin ne sanat pilkulleen mieleeni, — sanoi Filip, — ja dauphinen äänen, kasvojen ilmeen, kun hän ne lausui, kaikki, kaikki!
— Sangen kaunista, sangen hyvä alku! — murahti parooni, huulillaan omituinen hymy, josta voi arvata, että hänen sisällinen turhamaisuutensa oli herännyt, mutta myöskin, että hänellä oli huono käsitys yleensä kaikista naisista, yksinpä kuningattaristakin. — Hyvä, jatka, Filip!
— Mitä sinä vastasit? — kysyi Andrée.
— En vastannut mitään; minä kumarsin maahan saakka, ja madame la dauphine ajoi ohitse.
— Mitä? Sinä et vastannut mitään? — huudahti parooni.
— En saanut ääntä suustani, isä. Koko henkeni pakkasi sydämeeni, joka sykki kiivaasti.
— Peijakas vie, jos minulla sinun iässäsi ei ollut mitään sanomista, kun minut esiteltiin prinsessa Leczinskalle!
— Te olette sukkelaälyinen mies, isä, — vastasi Filip ja kumarsi.
Andrée puristi hänen kättään.