— Toivoin, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa unohtaisi tämän aikeensa, tai että hänen päähänpistonsa haihtuisi matkalla tänä aamuna, raittiin tuulen henkäyksissä, mutta se oli turhaa. Pont-à-Moussonissa hevosten muuttopaikassa kysyi hänen Korkeutensa minulta, joko me olimme lähellä Taverneytä, ja minun täytyi vastata, ettemme olleet sieltä enää kuin puolentoista peninkulman päässä.
— Tyhmyri! — huudahti parooni.
— Jumala paratkoon; dauphine mahtoi aavistaa tukalan asemani, sillä hän sanoi minulle: "Älkää peljätkö mitään, minä en viivy kauan siellä. Mutta koska te uhkaatte minua vastaanotolla, joka tuottaa minulle kärsimyksiä, niin olemmehan vaan kuitit, sillä tuotinhan minäkin teille hankaluutta Strassburgiin saapuessani." Kuinka voin vastustaa noin viehättävää puhetta? Sanokaapas se, isä.
— Oi, sehän oli aivan mahdotonta, — virkkoi Andrée. — Ja hänen kuninkaallinen Korkeutensa tyytyy varmaan kukkiini ja kuppiin maitoa, jonka hänelle tuon, kuten hän on luvannut, sillä niin hyvältä hän tuntuu.
— Kyllä, — myönsi parooni; — mutta hän ei tyydy nojatuoleihini, jotka ruhjovat hänen luunsa, eikä seiniini, joita hänen on surkea katsella. Hiiteen tuollaiset päähänpistot! Kyllä Ranska kerran saa hyvän hallitsijattaren tuollaisesta naisesta, joka näin seuraa oikkujaan. Peijakas! Se on merkillisen hallitusajan auringonnousua.
— Oi, isä-kulta, kuinka te voitte puhua noin ruhtinattaresta, joka osoittaa meille tällaista kunnioitusta?
— Tai paremminkin vie kunniani, — huusi vanhus. — Kuka enää Taverneyn sukua muistaakaan? Ei kukaan. Suvun nimi lepää haudattuna Maison-Rougen raunioissa, ja minä toivoin, ettei se astuisi sieltä esiin muuta kuin jollakin toisella tavalla ja silloin kuin sen oikea hetki olisi tullut. Mutta minä toivoin turhaan, ja nyt herättää sen kuolleista lapsellinen oikku, vetää näkyviin himmentyneenä, tomuisena, köyhänä, surkeana. Nyt saavat sanomalehdet, jotka nuuskivat kaikkea naurettavaa, siitäkin aiheen skandaalin tekoon, jollaisilla ne elävät, ja kertovat saastaisissa uutisissaan ylhäisen prinsessan käynnin hökkeli Taverneyssä. Cordieu! Minä keksin nyt keinon!
Nämä viimeiset sanat lausui parooni sillä tavoin, että hänen lapsensa oikein säpsähtivät.
— Mitä te tarkoitatte, isä? — kysyi Filip.
— Minä tarkoitan, — mutisi parooni hampaittensa takaa, — että minä tiedän tempun, ja koska Medinan kreivi hennoi polttaa palatsinsa saadakseen erästä kuningatarta hyväillä, niin totta kai minä osaan polttaa kurjan hökkelin päästäkseni vastaanottamasta Ranskan dauphinea. Antaa prinsessan tulla vaan!