Hra de Taverney totteli alistuvaisena, jollaisena olemme jo ennen hänet nähneet, ja meni taas lastensa luokse, jotka häntä kaikkialta haeskelivat.
Balsamo jälleen lähti hiljaa omille teilleen, ikäänkuin viimeistelemään jotain alettua tehtävää.
14.
Marie-Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar.
Ei tosiaan ollut aikaa hukata, niinkuin Balsamo oli äsken sanonut. Kovaa ajoneuvojen, hevosten ja ihmisäänten hälinää kuului jo oikotieltä, joka toi suuremmalta parooni de Taverneyn linnaan ja oli tavallisesti hyvin hiljainen.
Sitten näkyivät kolmet vaunut, joista yhdet olivat koristetut kultauksilla ja jumalaistaruja esittävillä kohokuvilla eivätkä komeudestaan huolimatta muuten olleet vähemmän tomun ja lian säästämät kuin toisetkaan. Nuo kolmet vaunut pysähtyivät portin luona, jota Gilbert piti auki, silmät suurina ja aivan kuin kuumeesta vavisten, mikä seikka osoitti, että mielensä oli syvästi järkkynyt, kun hän näki tällaisen lauman suuruuksia.
Kaksikymmentä aatelisherraa, kaikki nuoria ja komeita, riensi nyt asettumaan riviin parhaitten vaunujen viereen. Ja niistä laskeutui sitten maahan noin viisi-, kuusitoista-vuotias tyttö, nojautuen erään mustiin puetun miehen käsivarteen, herran, jolla oli liiviensä päällä Pyhän Hengen ritariston nauha. Tuon nuoren tytön hiukset oli järjestetty ilman jauhetta, mutta varsin yksinkertaisesti, mikä ei kuitenkaan estänyt hänen tukkalaitettaan kohoamasta jalan verran otsaa korkeammalle.
Marie-Antoinette, sillä hän tuo nuori tyttö oli, saapui Ranskaan kauneuden maineen ympäröimänä, ja sitä eivät prinsessat, joiden kohtalo on ollut nousta kuninkaittemme viereen valtaistuimelle, ole aina tuoneet myötäjäisinään.
Oli vaikea saada varmaa käsitystä, millaiset hänen silmänsä oikein olivat, sillä olematta juuri kauniit, saivat ne omistajansa tahtoa noudattaen ilmeensä aina tilaisuuden mukaan, ja varsinkin lempeyden tai halveksumisen ilmeen, jotka ovat toisilleen niin vastakkaiset. Hänen nenänsä oli siromuotoinen, hänen ylähuulensa oli kaunis. Mutta alahuuli, tuo seitsemäntoista Caesarin ylimyksellinen perintö, oli liian paksu ja liiaksi eteenpäin puskeva ja joskus riippuvakin[33] eikä näyttänyt oikein sointuvan hänen sieviin kasvoihinsa, paitsi silloin, kun ne tahtoivat ilmaista vihaa tai suuttumusta. Hänen ihonsa oli ihailtava; näki melkein veren virtaavan hänen hienon hipiänsä kudoksissa. Povi, kaula ja olkapäät olivat valio-kauniit ja kädet olivat suorastaan kuninkaalliset.
Hänellä oli kaksi täysin erilaista käyntitapaa: toinen, jota hän käytti juhlallisissa tilaisuuksissa, oli lujaa, ylhäistä ja hiukan kiiruhtavaa; ja toinen, jolloin hän antoi itsensä kulkea, miten halutti, oli pehmeää, keinuvaa ja niin sanoaksemme hyväilevää.